Pupun hepuli

Eilen illalla katselin ikkunasta syksyisen pimeälle kotipihalle. Lipputangon juurella vaahteranlehtien päällä istui jänis. Se on ilmeisesti niitä meidän pihan keväällä syntyneitä rusakoita. Pupu nuuskutteli ilmaa ja kurotteli kaulaansa. Sitten se loikki laiskasti hiekkalaatikolle ja hyppäsi sinne sisälle hiekkalelujen seuraksi. Pupu kaivoi vimmatusti hiekkaan kuoppaa ja piehtaroi sitten kuopassa selällään. Kutsuin äidin katsomaan näkyä, kun se oli niin hassu. 

Sitten pupu vasta villiintyikin! Se otti täysillä vauhtia, hyppäsi pois hiekkalaatikosta ja kiisi kuin nuoli pihan toiselle laidalle. Pupu suorastaan lensi ees taas ristiin rastiin pihan laidalta toiselle. Se juoksi niin nopeasti, että en meinannut pysyä katseella sen perässä. Pupu juoksi iloisessa hepulissa pitkin pihaa kunnes yhdestä rapusta tuli ulos ihminen koiran kanssa. Silloin pupu pinkoi piiloon. 

Pupun vauhti oli jotain käsittämätöntä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että pieni eläin kykenee juoksemaan niin lujaa. Se oli kuin nopeutetussa filmissä. Saaliseläimenä rusakko hyötyy räjähtävän nopeasta lähdöstä ja juoksunopeudesta. Rusakko kykenee juoksemaan aika pitkän aikaa jopa 60km/h vauhtia eli yhtä lujaa kuin auto jossain maantiellä. Kuitenkaan rusakko ei ole Suomen nopein eläin. Guinessin ennätysten kirjan mukaan Suomen nopein eläin on ilmeisesti lyhyellä matkalla ilves ja pitkällä matkalla susi. Tarkkoja mittauksia ei kuitenkaan ole tehty, joten tieto on vain oletus. Mutta kettua nopeampi rusakko kuitenkin on. Maailman nopein nisäkäs on gebardi. Se kykenee juoksemaan jopa 110km/h mutta pystyy pitämään vauhdin yllä vain muutamien sekuntien ajan. 

Askolan Hiidenkirnut

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa hiidenkirnuja Askolassa. Olen käynyt siellä aikaisemminkin, mutta koska satuimme ajelemaan sillä suunnalla, halusin mennä katsomaan niitä uudelleen. Askolan hiidenkirnut ovat erityisen hienot. Esiintymä on Suomen suurin: pienellä alueella, jyrkän kallion kupeessa, on peräti 20 hiidenkirnua. Useat kirnuista ovat niin syviä, että jos ihminen putoaisi sinne, ei pääsisi kuin tikkailla pois. Suurin kirnuista on huikeat 10,3 metriä syvä ja 4,2 metriä leveä. Sen nimi on Jättiläisen kuhnepytty. Muillakin kirnuilla on hauskat nimet. Yksi kirnuista on Onnenkirnu. Sinne voi heittää kolikoita. Kolikot käytetään hiidenkirnujen hyväksi.

Ihmettelen tuossa vasemmalla olevassa kuvassa Jättiläisen kuhnepyttyä yhdessä koirani kanssa. Dora pelkää, että joutuu kirnuun. Kirnun pohjalla on vettä, eikä Dora pidä uimisesta. Viimeksi Dora oli kirnuilla ollessaan 3kk ikäinen pentu. Silloinkin sitä piti kantaa sylissä, ettei se putoaisi vahingossa kirnuun. 

Vaikka kirnun pohjalle johtavat tikkaat, ei sinne silti kannata mennä kiipeilemään. Parasta on pysyä turvakaiteiden takana.

Alla olevassa kuvassa lähestymme Jättiläisen kuhnepyttyä jyrkkiä portaita pitkin. Kirnualueella tulee olla varovainen, sillä paikka ei ole helppokulkuinen. Onneksi portaat ja kaiteet helpottavat kiipeämistä. 

Voitko kuvitella, että nuo Askolan kirnut löydettiin vasta 1950-luvulla?  Tarinan mukaan kirnut löytyivät kesällä 1950, kun Askolalainen Soini Järvelä kiipesi poikansa Jaakon kanssa Kirnukallion rinnettä ylös. Hän otti tukea pienestä kuusesta, joka irtosikin maasta juurineen. Alta paljastui sileä kalliokuoppa, joka oli hiidenkirnu. Ihmiset innostuivat kovasti löydöstä ja maa-aineksen täyttämiä kirnuja alettiin tyhjentää talkoovoimin. Urakka osoittautui kuitenkin tuolloin liian haastavaksi. Vuosia myöhemmin, kun pikku-Jaakko oli kasvanut aikuiseksi, vei hän vuonna 1964 WSOY:n pääjohtaja Yrjö A. Jäntin ja Yhtyneiden Kuvalehtien varatoimitusjohtaja Lauri Jäntin katsomaan kirnualuetta. Jäntit innostuivat kirnuista niin paljon, että järjestivät paikalle Helsingin yliopistosta maantieteen professori Veikko Okon. Professori Okko ymmärsi, että kyseessä oli hyvin harvinaislaatuinen löytö ja niinpä Yhtyneet Kuvalehdet ystävällisesti päätti kustantaa hiidenkirnujen tyhjentämisen. 

Hiidenkirnujen tyhjentämisessä oli kova urakka. Kuntalaiset osallistuivat ahkerasti talkoisiin ja yhteisvoimin kirnuista kaivettiin pois maata ja kiviä. Suurimmat kivistä piti nostaa kirnuista pois taljojen avulla. Syksyn 1964 aikana kalliosta kaivettiin esiin kahdeksan hiidenkirnua ja ne rauhoitettiin luonnonsuojelulain nojalla vielä samana vuonna. Myöhemmin kirnuja löydettiin vielä lisää. Niitä on alueella yhteensä 20.

Tässä on hieman pienempi kirnu. Sitä Dorakin uskaltaa katsoa maasta käsin. 

Kuinka hiidenkirnut ovat syntyneet:

Hiidenkirnut ovat syntyneet yli 10 000 vuotta sitten, kun jääkausi oli päättymässä. Maata peitti kilometrejä paksu mannerjää, joka liikkui hitaasti eteenpäin. Mannerjäähän syntyi railoja, joihin sulava vesi syöksyi kohisten. Tällaisia paikkoja kutsutaan jäätikkökaivoiksi. Alaspäin putoavan veden mukana kulki isoja kivenlohkareita. Ne pyörivät veden mukana jäärailoon ja jatkoivat siellä kiertävää liikettään. Hiljalleen kivenlohkareet sorvasivat kallioon ensi kuopan, joka vuosisatojen aikana laajeni ja syveni entisestään. Ja näin syntyi hiidenkirnu. Useissa hiidenkirnuissa näkyy edelleen sen pohjalla jauhinkivi, joka kirnun on muovannut.

Hiidenkirnut löytyvät osoitteesta: Hiidenkirnujentie 720, 07530 Askola. Paikalle löytää tosi hyvin. Alueella on parkkipaikka ja siitä on noin 500m kävelymatka kirnuille metsäpolkua ja kallioita pitkin. 

P.S. Ota mukaan kolikoita. Alueella vierailusta toivotaan pientä maksua lippaaseen. Rahat käytetään hiidenkirnualueen ylläpitoon.

Alla vielä kuva hiidenkivestä. Se vartioi kirnuja. Kivi on tosi iso, korkeampi kuin minä!

Seikkailu Keiturin Kivikalliolla

Pääsin viime viikonloppuna seikkailemaan Orimattilaan mahtaville kallioille, joiden nimi on Kivikallio. Kalliot sijaitsevat Orimattilan ja Kärkölän rajalla ja ne ovat Orimattilan korkein kohta. Kalliot kohoavat yli 150 metriä merenpinnan yläpuolelle ja maisema niiden laelta aukeaa yli metsien ja peltojen. Kun yritin löytää paikasta tietoa, huomasin  ettei netistä löydy siitä juurikaan juttua, vaikka se on jonkin verran suosittu retkeilypaikka. Kivikallion alueen omistaa äitini serkun puolison suku, joten sitä kautta sain tietoa paikan historiasta. Mukaan oppaaksi lähti isotätini, joka tiesi näyttää kaikki mahtavimmat paikat.

Kivikallion maisemaa värittää lukuisat teräväreunaiset kiviröykkiöt. Aluksi ihmettelin, kuinka paikkaan on voinut syntyä pirunpelto, jossa kivet ovat teräväreunaisia. Mutta sitten isotätini kertoi, että kyseessä on paikka, josta on aikoinaan louhittu irti myllynkiviä. Kaikki terävä kiviaines on louhintatyöstä syntynyttä kivijätettä. Kivikasojen päällä kävellessä kannattaa olla varovainen, sillä sammaleen peittämät kivet ovat irtonaisia.

Aluella on louhittu kalliosta myllynkiviä 1700-luvulta 1900-luvun alkuun saakka. Pian näimmekin myös puolivalmiita myllynkiviä, jotka oli hylätty paikoilleen, sillä ne olivat menneet rikki kesken louhinnan. Kaikki myllynkivet hakattiin irti käsin vasaraa ja kiiloja apuna käyttäen ja ne kuljetettiin pois hevoskyydillä. Yhden myllynkiven irrottamiseen meni yhdeltä ihmiseltä aikaa kuukauden verran. Joskus kivi halkesi tai siitä lohkesi pala irti juuri kun kivi oli lähes valmis. Siinä valui hukkaan iso työ. Kivenhakkaajan työ oli kuulemma aikoinaan suosittu homma tuossa kylässä. Louhintatöissä oli kymmeniä miehiä ja ammatissa ansaitsi hyvin. 

Tällainen myllynkivien louhintapaikka on aika harvinainen Suomessa. Kallion laadun täytyy olla tietynlainen. Kiven täytyy lohjeta siististi ja sen täytyy pitää röpelöinen pintansa myös silloin, kun sillä jauhaa jyviä myllyssä. 

Myllynkivien lisäksi kalliot kätkevät muitakin historiallisia salaisuuksia. Kalloilla sijaitsee mahtava rotko, jonka pohjalla on pikkuinen luola. Rotkossa piilotteli aikoinaan ihmisiä mm. isovihan aikaan 1700-luvulla. Myös vankikarkureita ja sotaa pakoilevia miehiä tiedetään rotkossa majailleen. Rotko aukeaa eteen aivan yllättäen ja kallionseinämä putoaa pystysuoraan alas varmaan 10 metriä. Rotko on päädystä leveydeltään vain pari metriä, joten jos ei katso tarkkaan eteensä kun kävelee kallioilla, voi epähuomiossa astua tyhjyyteen.

Kun katsot viereistä kuvaa tarkasti, voit erottaa, kuinka kuvan vasemmassa saidassa mummini katoaa juuri pusikon taakse. Voitte käyttää häntä apuna, kun päättelette rotkon kokoa.

Kapusin rotkon pohjalle tutkimaan luolaa. Rotkoon pääsee hyvin sen toiselta laidalta, sillä siellä kalliot eivät ole enää pystysuorat. Rotkon pohjalla olevassa pikku luolassa oli geokätkö. Jätimme nimemme siinä olevaan vihkoon ja jätimme pikkuisen muovipossun tilalle helmen ja korvakorun. 

Jonkin matkan päässä kallion toisella laidalla sijaitsee hieno nuotiopaikka. Äitini serkku on puolisonsa sukulaisten kanssa tehneet sinne hienot penkit, joilla kelpaa istuskella. Nuotiopaikka on pienen kallion suojassa ja kallion alla on pieni luolamainen katos, jossa voi pitää sadetta  ja säilyttää polttopuita. 

Kun teimme seikkailuretken kallioille, oli yksi kesän kuumimmista iltapäivistä. Lämpötila oli kohonnut yli 30-asteeseen ja kalliot suorastaan hohkasivat kuumuutta. Kaikkialla oli rutikuivaa ja varoin, etten tallaisi kovettunutta jäkälää ja sammalta liikaa. Varmasti kuumuudesta johtuen en nähnyt ainuttakaan käärmettä, liskoa, lintua tai muuta eläintä. Sen sijaan näin peuran jälkiä ja jätöksiä, hirven papanakasoja sekä metson vaaleanruskeita, kuivia pötkylöitä, joten elämää kallioilla kyllä riittää.



Mutta paras löytö oli ihka-aito ketun kakka! Ketun uloste on kuin koiran kakkaa, mutta valkoista ja siitä erottuu hiukan syödyn eläimen karvoja ja luita. Kun katsot alla olevaa kuvaa, erotat pikkuisia luita ja jopa pökäleestä irronneen luunpalan.

Kesän parhaimmat luontohavainnot

Olen tehnyt kesälomalla paljon retkiä ympäri Suomea. Olemme perheeni kanssa kiertäneet keskiaikaisia linnoja ja niiden raunioita ja matkan varrella olemme pysähtyneet kaikenlaisiin mielenkiintoisiin luontokohteisiin. Tässä hiukan kuvia parhaimmista jutuista!

Poikkesimme Mikkelissä ihan vain käydäksemme Kommelin luolilla. Luolat sijaitsivat keskellä metsää luontopolun varrella. Ensin kuljimme vahingossa ohi, kun emme huomanneet korkealla olevaa viittaa. Loppujen lopuksi luolille oli aika selkeä opastus - jos osasi pitää silmät auki. Kuvassa olen suurimman luolan suulla. Luola on 11 metriä syvä. Luolan alkupäässä pystyy hyvin seisomaan mutta perää kohden luola kapenee ja matalentuu. Tarinan mukaan luolassa asuu piruja ja haltioita. Hiukan aavemainen, kostea paikka se kyllä oli. Lähtiessämme pois metsästä kuului kovaa ryskettä ja minua alkoi hieman pelottaa. Kiiruhdimme nopeasti pois, joten en tiedä menikö siellä hirvi vai jokin muu iso eläin.

 

Pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan ja luokseni lennähti kaunis perhonen. Se vaikuttu väsyneeltä ja vein sen nurmikolle kukan päälle lepäämään.

Imatralla tutkimme kuivaa kosken uomaa turvakaiteiden takaa. Kosken uomaan ei saanut mennä, joten kurkistelin kauempaa, näkisinkö harvinaisia jokikirnuja. Kosken ympärille levittäytyvässä Kruununpuistossa oli mukavia pikku polkuja, joiden varrella näkyikin joitakin pikku kirnuja sekä yli sata vuotta vanhoja kallioon tehtyjä nimi- ja vuosilukukaiverruksia.  Puisto on muuten Suomen vanhin luonnonpuisto. Se on perustettu vuonna 1842. Myös kosken pohjakivissä näkyi jokikirnuja kun katsoi oikein tarkasti. Kirnut olivat tosiaan aika pieniä, ehkä 20cm halkaisijaltaan ja saman verran syviä. Tässä kuva yhdestä, joka oli kallion laella lähellä Venäjän keisarinna Katariina II:n huvimajaa. Katariina kävi ihastelemassa koskea vuonna 1772. 

Imatrankoski on padottu valtavalla padolla. Kuitenkin koski avataan ainakin kesäisin päivittäin noin tunnin ajaksi, jolloin on mahdollista seurata, kun pato aukeaa ja vesi kuohuu koskeen. Olimme kosken ylittävällä sillalla, kun pato avattiin. Näin, kuinka pieni orava juoksenteli kosken pohjalla kivillä ja pelkäsin kovasti, että se joutuu veden varaan. Kun pato avattiin, alkoikin vesi virrata hyvin hitaasti kuivaan joenuomaan. Uskon, että orava ehti hyvin kiipeämään turvaan. Pieni vedenlorina vahvistui pikku hiljaa Sibeliuksen Finlandian soidessa taustalla. Äkkiä alkoi tuulla kovaa ja vesisumu pisaroi päälleni. Veden pauhu vahvistui vahvistumistaan ja lopulta valtavat vesimassat vyöryivät pitkin koskea. Se oli todella jännittävää. Tästä kuva kuivasta koskesta ja kun vesi virtaa siitä. Ylemmässä kuvassa näkyy Katariinan huvimaja ja alemmassa kuvassa pilkottaa linnamainen Imatran valtionhotelli. Kuvista ei kuitenkaan välity kunnolla se, kuinka leveä ja syvä koski todellisuudessa on. Paikka oli todella mahtava ja aion mennä sinne vielä joskus uudelleen.

Yksi reissuistamme kohdistui Kaarinassa sijaitsevaan Kuusiston piispanlinnan raunioihin. Rauniot olivat yksi perheemme suosikeistamme. Keskiaikainen, todennäköisesti 1200-luvulla rakennettu katolisten piispojen asuttama linna ehti olla käytössä vain pari vuosisataa, kunnes Kustaa Vaasa määräsi sen purettavaksi. Kuningas ei halunnut, että katoliset saavat vahvempaa sijaa Suomessa ja siksi linnan toiminta lopetettiin ja siitä vietiin osia Turun linnaa varten. Nyt jäljellä on mahtavat rauniot, jotka ovat suojelukohde. 

Kuvassa rauniot ovat kuvattuna alhaalta päin. Raunioiden sisällä on selkeitä jäännöksiä huoneista ja portaista, linnan pihasta ja ikkuna-aukoista. Kaikkialla kasvaa ruohoa ja pientä elämää kihisee raunioiden keskellä. Kaikki on taivasalla, sillä kattoa ei ole enää jäljellä missään. 

Linnan muurista oli paikoin irronnut kiviä. Niistä lähes jokaisesta löytyi linnunpesä, jossa oli munia. Myös jonkin vesilinnun maahan tekemä pesä löytyi raunioista. Pesällä oli isoja munankuoren kappaleita.

Myös lihavia kyykäärmeitä ja pulskia sisiliskoja lepäili kivillä paistattelemassa lämmintä kesäpäivää. Kyykäärmeet olivat hiukan hankalassa paikassa raunioiden kellarikerroksessa, eikä sinne päässyt mitenkään. Jouduin siis ottamaan kuvan aika kaukaa, mutta erotat kyllä kyyn muurin juurella, kun katsot tarkasti.

Rauniot olivat tosi kiva retkikohde. Aivan raunioiden vieressä oli merenpoukama, josta olisi voinut mennä laiturilta uimaan. Paikalla oli myös grillipaikka ja wc:t. Niitä sai vapaasti käyttää. 

Mökillä vastaani tulee aina silloin tällöin pesästään lähteneitä linnunpoikasia, jotka eivät osaa vielä lentää. Tämä pikku tiainen kökötti tuossa hiekkakasan kupeessa koko päivän. Sen emot kävivät vuorotellen ruokkimassa sitä ja se kutsui niitä pienellä piipityksellä. Kun koirani meni nuuskimaan lintua liian läheltä, nosti se kovan metelin ja emot tulivat heti paikalle katsomaan. Tällaisia linnunpoikasia, joilla on jo höyhenet, ei auteta mitenkään, vaan niiden emot hoitavat niitä. Vain jos poikanen on vaarallisessa paikassa, voi sen siirtää hiukan turvallisempaan paikkaan. 

Mökillä kohtasin ensimmäistä kertaa elämässäni kiiltomadon. Oli keskiyö ja tosi hämärää, kun kävin ulkohuussissa. Jotain kimalteli kauempana rinteessä ja se näytti aivan jalokiveltä. Lähempi tarkastelu osoitti, että se on pieni hyönteinen, jonka takaruumis hohtaa valoa! Kiiltomato ei oikeasti ole mato, vaan kovakuoriainen. Naaraat houkuttelevat koiraita luokseen hohtamalla valoa. Kiiltomato ei lopettanut hohtamistaan, vaikka koskin siihen varovaisesti ja otin kuvan salamaa käyttäen. Kiiltomato on tuo pieni pötkylä mehitähden laella, huomaatkos? 

Muistatko kun kerroin, että Imatrankosken koskinäytöksessä soi Sibelius? No, kävin myös Sibeliuksen kotitalossa, Ainolassa, Järvenpäässä. Sibeliuksen talon ympärillä oli valtava, kaunis puutarha. Siellä oli kukkien lisäksi muun muassa omenapuita ja viinimarjapensaita. Näin puutarhassa käyskentelemässä fasaanikukon. 

Tässä kesässä on ollut parasta se, että olen nähnyt tosi paljon erilaisia eläimiä luonnossa. Näin auton ikkunasta hirven ja pyöräretkellä metsässä tuli vastaan peuralauma. Alkukesästä sain seurata käpytikan pesän elämää aina siitä, kun emo ruokki poikasiaan puunkoloon ja kun poikaset lähtivät pesästä ja huutelivat kovaan ääneen läheisistä puista. Tikan poikanen on iso, mutta sen värit ovat vaaleammat kuin aikuisella ja tietysti sen pystö on ihan lyhyt töpö -niin kuin linnunpoikasilla yleensä on. 

Näin myös auton ikkunasta ihanan kiiltäväturkkisen ketun ja supikoiran, joka raahusteli tien yli niin kömpelösti, että luulin sitä ensin vanhaksi terrieriksi. 

Luonnosta löysin useita erilaisia luita, mm. ison linnun pääkallon. Mummiltani sain metson mahtavan pyrstösulan. Se löytyi läheltä meidän mökkiä. Mummia muuten puri hauki jalasta kun hän oli uimassa. Tuli niin iso haava, että mummi piti viedä lääkäriin. Kesälomaa on vielä hiukan jäljellä ja saan varmasti vielä monta uutta hienoa muistoa! Kerroinko jo, että sain tädiltäni kauan toivomani vitriinin, jossa säilytän nyt kaikkia keräämiäni luita ja muita luontoaarteita? Näytän siitä joskus kuvan. 

Korkeasaaren kesäleirillä

Olin viime viikolla Korkeasaaressa kesäleirillä. Leiri kesti kolme päivää ja se oli päiväleiri, eli yöksi mentiin aina omaan kotiin. Jokaisena päivänä oli oma teemansa, jolloin tutustuimme erityisesti tiettyihin eläimiin. Vietimme aikaa myös Mustikkamaalla sijaitsevassa isoisän mökissä, jonka puutarhaan saimme istuttaa punajuurentaimia ja muuta syötävää. Joka päivä kävimme syömässä ravintola Pukissa ja lisäksi saimme välipalaa. Jokainen leiriläinen sai ylleen hienon Korkeasaariaiheisen t-paidan. Korkeasaari täyttää 125-vuotta ja se oli juhlan kunniaksi tehty t-paita. Jokainen leiriläinen sai leirin päätteeksi myös vuosikortin Korkeasaareen. Nyt voin mennä vaikka joka päivä tarkkailemaan eläimiä!

Ensimmäinen päivä alkoi tosi tuulisena ja kylmänä Korkeasaaren sisäänkäynnin luota. Olin takki päällä ja pipo päässä ja silti meinasin palella. Meitä oli 16 suurin piirtein saman ikäistä leiriläistä ja lisäksi neljä ohjaajaa.  

Ensimmäisenä päivänä teemana olivat kissapedot. Meille kerrottiin, kuinka tiikereitä koulutetaan puutikkuun kiinnitetyn punaisen, litteän pyörylän avulla. Tiikerit opetetaan laittamaan tassu punaisen pyörylän päälle. Kun tiikerille pitää antaa nukutuspiikki, laitetaan pyörylä tikun päässä sisälle tiikerin häkkiin pienen luukun, "hihan", kautta. Tiikeri näkee punaisen pyörylän ja laittaa tassunsa sen päälle. Nyt piikki on helppo laittaa sen tassuun ja eläinlääkäri pääsee hoitamaan tiikeriä. Tiesittekö muuten, että Korkeasaaren kissapedoille syötetään auton alle jääneitä peuroja ja hirviä?

Päivän lopuksi kävimme näköalatornissa ihailemassa maisemia. Tuuli niin lujasti, että hattu piti ottaa pois päästä, sillä muuten se olisi lentänyt tuulen mukana tiehensä. 

Toisena päivänä teemana oli sademetsä.  Pääsimme näkemään, kuinka sammakoille kasvatetaan erilaisia ötököitä, kuten sirkkoja ja banaanikärpäsiä, ruoaksi. Pääsimme myös koskemaan torakkaa. Se oli melkein kämmeneni kokoinen ja sihisi kovasti. Pidin sitä kämmenellä ja aluksi minua pelotti kovasti. Se ei kuitenkaan tehnyt mitään, vaikka vaikuttikin kiukkuiselta. Lisäksi teimme apinoille ja papukaijoille virikkeitä. Laitoin tyhjän vessapaperirullan sisälle kuivatun aprikoosin tai pähkinän ja taittelin rullan kiinni päistään. Lisäksi sidoin naruun pähkinöitä. Minun tekemäni virike laitettiin sinikurkkuaroille ja yksi meni heti syömään sitä. 

Näin Africasia-talossa vapaana viipottavia viiriäisiä ja kyyhkysiä. Viiriäiset olivat niin suloisia, että haluaisin sellaisia kotiinkin!

Katselin myös mangustien leikkiä, se oli hauskan näköistä. Yksi hoitajista kertoi, että kerran jollain vauvalla oli pudonnut tutti mangustien aitaukseen ja ne olivat raahanneet sen koloonsa. Myös kännyköitä on pudonnut aitaukseen ja ihmiset ovat olleet hädissään kun mangustit alkavat raahata iPhonea koloonsa. Kun mangustien aitausta siivotaan, löytyy mangustien koloista kaikkea outoa tavaraa. 

Kolmantena päivänä teemana oli heinänsyöjät. Saimme siivota takinien ulkoaitauksen. Takini muistuttaa visenttiä, mutta on pienempi. Eli se on vähän niin kuin pieni puhveli. Takinit oli laitettu erilliseen aitaukseen siivouksen ajaksi. Lapioimme kaikki kakat ja vanhat heinät pois aitauksesta. Tilalle toimme tuoretta heinää ja puun oksia jyrsittäväksi. Osa heinistä laitettiin korkealle puunrungon päälle, jotta takineilla olisi puuhaa kurotellessaan niitä. Siivoamiseen meni aikaa ehkä tunnin verran ja teimme sen yhteistyössä aikuisten kanssa. Se oli kivaa. Aitaus siivotaan kuulemma joka ikinen aamu. Aika rankkaa. Kakkaa on nimittäin aika paljon. Näimme kun takinit pääsivät nauttimaan siivotusta aitauksestaan. Ne menivät heti jyrsimään heinää. Isä-takini heitti puunrunkoa sarvillaan kevyen näköisesti. Se oli jännän näköistä. 

Viimeisenä päivänä näimme lopultakin Korkeasaaren uudet pikkuiset leijonanpoikaset! Niitä on kolme ja ne ovat tosi suloisia! 

Minulla oli Korkeasaaren leirillä tosi kivaa! Se oli oikea eläintenystävän unelmaleiri! Haluaisin sinne vielä uudelleen ensi vuonna. Nyt kun minulla on vuosikortti Korkeasaareen, aion käydä siellä monta kertaa. Menen käymään myös isoisän mökillä ja tarkistan, ovatko punajuuret kasvaneet. Niitä saa sitten kuulemma syödä, jos sattuu sopivaan aikaan paikalle. Tässä vielä lopuksi muutama ottamani valokuva riikikukosta. Se esitteli minulle hienoa pyrstöään joka päivä!

Vierailu strutsitilalla

Kävin eilen vierailulla Laurilan strutsitilalla Elimäellä. Tila sijaitsi maaseudulla aika pitkän ja mutkaisen hiekkatien varrella. Hiukan jo pelkäsin, että äiti on ajanut harhaan mutta sitten näin pellon laidalla ison aitauksen, jossa näkyi sisällä liikettä. Strutseja!!! 

Heti pihalla meidän toivotti tervetulleeksi haukullaan kolme koiraa. Jokainen niistä oli omassa aitauksessaan, joten en säikähtänyt. Tilan emäntä tuli ulos piharakennuksesta ja johdatti meidät strutsien luo.  Aitauksessa oli toistakymmentä ruskeaa strutsia. Kun tulimme aitaukselle, ne askelsivat heti luoksemme isoilla vahvoilla jaloillaan. Uteliaana ne kurottelivat kaulojaan aidan yli meitä kohti. Saimme ruokkia niitä voikukanlehdillä. Pidimme kiinni lehden toisesta päästä ja strutsit nokkivat paloja irti toisesta päästä. Lehteä ei saanut antaa niille kokonaisena, sillä hampaattomina niiden olisi ollut hankala syödä pitkää lehteä. Äiti antoi strusille pienen palan voikukanlehteä ja strutsi nokkaisi häntä sormista tosi lujaa. Se sattui mutta onneksi ei tullut haavaa. Strutsit ovat tosi voimakkaita, oikein näki, kuinka vahvoja niiden pitkät kaulat ja jalat ovat. Emme uskaltaneet silittää niitä tai koskea niihin, sillä ne halusivat nokkaista aivan kaikkea. 

Aitauksen ruskeat strutsit olivat kaikki viime kesän poikasia. Niiden höyhenet eivät vielä olleet vaihtaneet väriä. Myöhemmin naaraat muuttuvat harmaiksi ja urokset mustiksi. Löysin netistä videon, jossa on kuvattuna näiden strutsien kuoriutuminen vuosi sitten. Kannattaa katsoa! https://www.youtube.com/watch?v=bzlFwlopcUc  Strutsinpoikasen kuoriutuminen on kovan työn takana, sillä sillä ei ole munahammasta munankuoren rikkomista varten kuten linnunpoikasilla normaalisti on. Poikasen on päästävä ulos munasta jaloilla ja niskalla työntämällä. Kun strutsinpoikanen syntyy, se painaa melkein kilon ja on aivan valmis pikku lintu höyhenineen kaikkineen ja alkaa pian taapertaa jaloillaan ja etsii ruokaa. 

    Tilalla oli yksi uros ja sillä oli omassa aitauksessaan muutama naaras haaremina. Urokset ovat tosi tarkkoja reviiristään, eikä niiden lähelle saa mennä. Välissä olikin kaksi turva-aitaa, jotta vieraat eivät mene liian lähelle. Uros tepasteli mustissa höyhenissään arvokkaan näköisenä ja pörhisteli valkoisia siipisulkiaan. 

Kiinnitin huomiota strutsin jalkoihin. Ne olivat todella voimakkaat ja niissä oli kaksi varvasta. Isommassa varpaassa oli valtava koukkumainen kynsi. Luin, että jos strutsi potkaisee puolustautuakseen, voi sen potku tappaa aikuisen ihmisen. Sitä ei ole vaikea uskoa. Strutsi voi kasvaa melkein 3m korkeaksi ja painaa melkein kaksisataa kiloa. Se on valtavan suuri, eikä sitä ymmärrä, ennen kuin seisoo itse vieressä. 

Yleensä kun strutsi säikähtää, se juoksee pakoon, sillä strutsit eivät osaa lentää, eivät edes lyhyitä pyrähdyksiä. Strutsi säikähtää yleensä äkillisiä kovia ääniä ja silloin riittää, että yksi säikähtää ja juoksee pakoon ja silloin koko lauma seuraa perässä. Strutsi juoksee pitkillä jaloillaan jopa 70km/h eli todella lujaa. Se pystyy pitämään tätä juoksuvauhtia yllä jopa puoli tuntia ja harppoo koivillaan neljän metrin mittaisia jättiläismäisiä harppauksia. Strutsi onkin maailman nopein kaksijalkainen eläin!

Strutsista tulee mielee jollain tapaa dinosaurukset. Sillä on dinosaurusmaiset jalat ja dinosaurusmainen kaula ja leveä pää. Ihan tuntuu, ettei se olisi lintu lainkaan, vaan muinainen esihistoriallinen lisko! Toisaalta , linnuthan kyllä polveutuvat dinosauruksista, joten ei ihme, että niissä on samaa näköä!

Tilalla oli myytävänä erilaisia strutsituotteita, mm. erilaisia strutsinsulkatuotteita, strutsin munia (kokonaisia ja pelkkiä kuoria), strutsin lihaa ja strutsin rasvasta tehtyä saippuaa. 

Minua kiinnostivat strutsin valtavat siipisulat ja pienemmät höyhenet sekä strutsin munat. Ostin yhden ison sulan ja se maksoi 10e. Ostin myös pienen höyhenen ja se maksoi 50snt. Ostin myös tyhjän munankuoren, se maksoi 16e. Kokonainen muna sisuksineen olisi ollut 25e mutta päätimme ostaa mieluummin tyhjän munan. Saimme kuitenkin kokeilla, kuinka painava kokonainen muna oli. Se painoi 1,5kg ja vastasi kooltaan yhteensä 25 kananmunaa! Munan kuori on niin paksu, että se kestää ihmisen painon päällään. Emäntä kertoi, että kun hän tekee munakasta, hän rikkoo kuoren hakkaamalla sitä saksenkärjillä lujaa yhteen kohtaan. Sitten kun hän saa aikaan reiän, sekoittaa hän keltuaisen rikki ja ravistaa munan sisällön ulos. 

Jos minä saisin joskus oman strutsinmunan, hautoisin siitä oman strutsin! 

Laurilan strutsilitan kotisivut:  http://www.strutsitila.net/sivu9.htm. 

Eläintenpelastus on jokaisen velvollisuus

Jos näet luonnonvaraisen eläimen, joka on sairas, loukkaantunut tai muuten avun tarpeessa, pitää sitä lain mukaan auttaa. Tilanne tulee usein eteen yllättäen ja silloin on vaikea tietää, mitä pitäisi tehdä. On helpompi vain lähteä pois ja ajatella, ettei asia kuulu minulle ja että kyllä ne luonnonvaraiset eläimet pärjäävät omillaan. Ainahan niitä loukkaantuu ja kuolee luonnossa, eikä kukaan niitä auta. Mutta tämä on väärin. Luonnonvaraiset eläimet tuntevat yhtä lailla kipua, pelkoa ja hätää kuin vaikka oma rakas kissa, koira, hamsteri tai hevonen. Eli jos näet vaikkapa lokin juuttuneena jalastaan verkkoon, ketun jäävän auton tönäisemäksi, oravan raahautuvan vaikeasti eteenpäin tai sorsan, joka laahaa siipeään eikä pääse lentoon, on sitä autettava. Jos eläin on juuttunut kiinni johonkin, tulee se vapauttaa. Jos eläimestä tulee verta tai sillä on jokin raaja selvästi vaurioitunut, tulee se toimittaa eläinlääkärin hoidettavaksi. Jos eläin on todella vakavasti loukkaantunut, tulee se toimittaa lopetettavaksi, eikä jättää kitumaan. Eläinlääkäri tai poliisi hoitaa eläimen lopettamisen. 

Loukkaantunut eläin usein vastustelee ja yrittää paeta, kun sitä yrittää auttaa. Eläimen kiinnisaaminen voi olla vaikeaa ja ihminen voi loukata itsensä tai eläintä yrittäessään ottaa sitä kiinni. Eläimen kiinniottamisen tapa riippuu siitä, mikä eläin on kyseessä. Aina tulee varoa, ettei eläin pääse puremaan tai nokkaisemaan lujaa, joten kädet tulee suojata paksuilla hansikkailla. Apuna voi käyttää myös vaatetta. Kun eläimen saa kiinni, tulisi olla paikka, mihin sen laittaa säilöön. Esimerkiksi riittävän kokoinen pahvilaatikko, jossa on ilmareikiä.

Mutta harvapa meistä kulkee ulkona valmiiksi paksut hanskat ja pahvilaatikko mukana. Jos loukkaantunut eläin tulee vastaan etkä pysty ottamaan sitä itse kiinni, voit pyytää paikalle oman kunnan pelastuslaitoksen. Helsingin alueella eläintehtävät ottaa vastaan Helsingin Eläintenpelastuspalvelu, puh. (09) 310 30150. Yleisestä hätänumerosta 112 voi pyytää apua jos eläin auheuttaa vaaraa ihmisille.  

Luonnonvaraiset eläimet hoidetaan yleensä kuntoon Korkeasaaren villieläinsairaalassa tai jossain muualla Suomessa toimivassa villieläinhoitolassa. Myös kunnan eläinlääkärit voivat auttaa ja lisäksi ne ovat velvollisia hoitamaan eläimen lopettamisen maksutta. Yksityiset eläinlääkärit eivät välttämättä ota villieläimiä hoidettavaksi tai lopetettavaksi ja jos ottavatkin, ei heillä ole velvoitetta tehdä sitä ilmaiseksi. Mutta aina kannattaa kysyä lähimmältä eläinlääkäriltä, suostutaanko siellä esimerkiksi lopettamaan kärsivä villieläin maksutta. 

Lisätietoja loukkaantuneen eläimen kiinniotosta ja hoitoon toimittamisesta löydät esimerkiksi Korkeasaaren sivulta http://www.korkeasaari.fi/suojelutyo/villielainsairaala/ 

Niin kuin olette blogistani lukeneet, olen auttanut aikaisemmin useita hädänalaisia luonnonvaraisia eläimiä. Vuosi sitten vein 7 orpoa sorsanpoikasta hoitoon Korkeasaareen ja kaksi vuotta sitten toimitin pesästä pudonneen kaljun varpusenpoikasen villieläinhoitolaan. Linnunpoikasten kiinniottaminen oli helppoa, kun ne ovat niin pieniä ja söpöjä, eivätkä ne yritä nokkia. Niitä on helppo kantaa kädessä tai pahvilaatikossa tai melkein missä vain. 

Eilen kuitenkin eteeni tuli tilanne, joka vaati toimintaa mutta oli hirveän vaikea tietää, mitä tehdä. Siksi kirjoitin tuon pitkän alustuksen aiheesta, jotta jokainen meistä voisi miettiä jo valmiiksi, mitä tehdä kun kohtaa loukkaantuneen eläimen. 

Tästä se tarina alkaa.

Eilen, aikaisin aamulla, äitini oli lähdössä ulkoiluttamaan koiraa. Pihan laidalla hän kuuli jostain kauempaa kovaa rääkymistä. Hän näki pari varista hyppelevän maassa mutta ei ääni variksesta lähtenyt. Varikset riepottelivat jotain maassa makaavaa myttyä. Äiti ajatteli, että ei voi olla todellista ja juoksi äkkiä paikalle. Maassa makasi pieni rusakonpoikanen kyljellään ja se huusi rääkyvällä äänellä hädissään. Äiti hätisti varikset pois ja heti pieni rusakonpoikanen kampeutui jaloilleen ja raahautui läheisen puun juuressa olevaan onkaloon. Äiti oli niin järkyttynyt kaikesta, ettei ymmärtänyt estää pupua menemästä onkaloon. Pupun molemmat takajalat ja koko takaruumis oli nokittu niin pahoin, ettei karvaa enää ollut lainkaan, vaan pelkkä verinen nahka näkyi. Itse asiassa tilanne oli sitäkin pahempi, sillä myös nahkaa ja lihaa oli nokittu pois. Pupu oli käytönnössä puoliksi elävältä syöty ja äiti oli niin järkyttynyt, ettei tiennyt mitä tehdä.

Ensiksi äidille tuli mieleen soittaa apua paikalle mutta sitten hän huomasi jättäneensä kännykän kotiin. Paikalla ei näkynyt muita ihmisiä, joilta pyytää apua. Pupu oli pienessä onkalossaan vielä alttiina varisten hyökkäykselle, sillä sen takaruumis jäi aika lailla esille sieltä piilopaikasta. Jos äiti lähtisi paikalta, tulisivat vieressä kärkkyvät varikset heti takaisin pupun kimppuun. Äiti mietti, sitoisiko koiran puuhun ja antaisi se pitää vahtia sillä aikaa kun juoksisi itse hakemaan apua. Koiramme on kuitenkin pieni kääpiökoira, joten varikset olisivat voineet vahingoittaa sitäkin. Lopulta äiti keksi riisua takin yltään ja laittoi sen suojaksi pupu piilon päälle. Se pidättelisi variksia jonkin aikaa. 

Nopeasti äiti juoksi kotiin ja huusi minut apuun. Otimme mukaamme lapion ja lähetimme pikkusiskon hakemaan naapurin auttamaan. Naapurimme kaivoi lapiolla onkalon suuaukkoa isommaksi ja sai vedettyä pupun ulos äidin takin avulla. Pupu rimpuili ja murisi mutta käärimme sen takkiin, niin että vain pää jäi näkyviin. Siihen se rauhoittui. 

Kiiruhdimme kotiin ja äiti katsoi netistä, koska eläinlääkäri aukeaa. Siihen oli vielä tunnin verran aikaa ja äidillä oli kiire lähteä jo töihin. Mietimme taas, mitä tehdä. Äiti ajatteli, että ottaa pupun mukaansa ja vie sen työpaikkansa läheiselle eläinlääkäriasemalle heti kun se aukeaa. Mutta minä ja pikkusiskoni sanoimme, että voisimme viedä sen itse meidän omalle eläinlääkärille, jossa koirammekin aina käy. Äiti antoi meille rahaa ja neuvoi, mitä tehdä.  Laitoimme yhä takin sisällä olevan pupun koiramme kuljetusboxiin ja lähdimme kävelemään eläinlääkäriasemalle. Vaikka sen piti vielä olla kiinni, otettiin meidät silti heti sisälle. 

Eläinlääkäri tutki pienen pupun varovasti ja kertoi, että se on niin vakavasti loukkaantunut, että on armollisinta lopettaa se. Eläinlääkäri kertoi, että on antanut pupulle rauhoittavaa lääkettä, jotta se nukahtaisi. Sen jälkeen se lopetettaisiin. Eläinlääkäri lähetti meidät kotiin, eikä huolinut maksua. Olin koulusta kaksi tuntia myöhässä mutta äiti oli laittanut opettajalle viestin siitä, niin en saanut wilmaan myöhästymismerkintää. 

Illalla kävimme viemässä eläinlääkärille herkkukorin kiitokseksi siitä, että hän oli auttanut pupua parhaansa mukaan. Meillä oli pupusta iso huoli ja oli helpotus kun se pääsi kärsimyksestään. Mutta suru pupun kohtalosta on suuri. On totta, että tuollaista tapahtuu luonnossa koko ajan. Se on järkyttävää, vaikkakin luonnollista. Eläimiä syödään ja varsinkin niiden poikaset joutuvat helposti saaliiksi. 

Erityisen raskaan tästä asiasta teki se, että tunsin sen pikkupupun ennestään. Kerroinhan viime syksynä rusakkoemosta, joka imettää poikasiaan aina iltaisin keskellä meidän pihaa. Sillä emolla on taas poikaset ja ne ovat piilossa eri puolilla meidän pihaa. Olen pitänyt huolta, etteivät muut pihan lapset kiusaa poikasia ja aina iltaisin olen istunut parvekkeella kiikareiden kanssa ja odottanut, että emo tulee pihalle ja kerää poikaset yhteen. Eilen illalla sain odottaa lähes keskiyöhön, ennen kuin pupuemo tuli paikalle. Poikasia oli ennen kolme, nyt niitä loikki emon luo vain yksi.

Kuvassa rusakonpoikanen piilossa meidän pihalla pensaassa. Sillä on tosi hyvä suojaväri, jonka ansiosta se sulautuu ympäristöön täydellisesti. Sitä on vaikea havaita, kun se pysyy liikkumatta paikallaan.

Lämpimän huhtikuun luontohavaintoja

                                    Koivun hiirenkorvia kouluni pihan laidalla tänä aamuna.

Kulunut talvi oli poikkeuksellisen lämmin ja vähäluminen. Niinpä kevät onkin alkanut vauhdilla. Sulavia lumikasoja, mutaa ja tulvivia ojia ei ole ollut laikaan. Alkuun kevät alkoi hyvin kylmänä mutta nyt olemme Etelä-Suomessa saaneet nauttia jopa helteisistä päivistä ja luonto on alkanut herätä räjähdysmäisesti eloon. Viime viikonloppuna olin viettämässä pääsiäislomaa mökillä. Tässä hiukan kevään merkkejä Hämeestä.

Valkovuokot ja sinivuokot kukkivat jo täyttäpäätä. Myös voikukkia olen jo nähnyt. Samaan aikaan näiden kanssa kukkivat krookukset, tulppaanit ja narsissit. Tosi moni kasvi on alkanut kukkia hyvin samanaikaisesti. Olen kerännyt äidille jo monta kimppua valkovuokkoja.

Näin pellolla tepastelemassa kaksi kurkea. Ne kiinnostuivat minusta kovasti kuullessaan kameran räpsähtävän. Ne eivät pelänneet lainkaan, nostivat vain päänsä uteliaana pystyyn. Näin myös lammella uimassa ja pesimässä kymmeniä joutsenia. Niistä en saanut onnistunutta kuvaa mutta osalla joutsenista oli rannalla iso pesä ja niissä jo emo makasi varmaan munia hautomassa.

 Mökillä suorastaan kuhisi sammakoita. Minne tahansa meninkin, tuli iso konna vastaan laiskasti loikkien. Vaikka päivä oli helteinen, olivat konnat yhä kohmeessa. Ne oli helppo napata kämmenelle. Näin myös, että sammakot olivat jo aloittaneet kutupuuhat. Läheisellä lammella oli runsaasti sammakonkutua ja jopa tien painanteeseen syntyneessä lätäkössä oli kutua.

 Näin tavallisia sammakoita ja rupikonnia. Kovasti toivoin näkeväni myös vihreitä mölysammakoita. Luin Luonto-lehdestä, että 50 vuoden tauon jälkeen niitä on taas tavattu Suomessa. Ne pitivät aikoinaan niin mahtavaa mölyä, että ihmiset jopa ampuivat niitä päästäkseen niistä eroon. Mölysammakoiden ääntely on lehden mukaan niin karmeaa, ettei sitä millään voisi uskoa sammakon ääneksi. Tahtoisin niin joskus kuulla sitä ääntä!

Löysin mökillä myös kaikkea jännittävää. Lehtiä haravoidessa haravaan tarttui jotain outoa. Se oli kuivunut kuollut sisilisko. Harava oli katkaissut sen hännän. Otin hännän talteen mutta unohdin sen mökille suklaamunien kanssa samalle lautaselle. Soitimme mummille, että ottaa hännän talteen. Mummi parka kiljui kun löysi hännän samalta lautaselta, mistä oli juuri napostellut suklaata.

Näin myös kaksi kyykäärmettä. Ne paistattelivat päivää lämpimällä hiekkatiellä. Heti kun ne havaitsivat ihmisen lähestyvän, ne luikersivat pakoon. Toinen meni niin vikkelästi, ettei siitä ehtinyt saada kuvaa.

Kävin luontoretkellä vanhassa metsässä, joka löytyy mökkitiemme lopusta. Kuljimme mummin, serkkujen ja tätien kanssa metsästä löytyvää luontopolkua pitkin mutta matkanteko oli hiukan hankalaa. Kuvasta näetkin, miten myrsy oli kaatanut puita reitillemme. Joidenkin puiden yli kiipesimme, joidenkin ali konttasimme ja jotkut oli ihan pakko kiertää. Kevät on mielestäni parasta luontoretkiaikaa, sillä silloin ei vielä ole juurikaan hyttysiä tai hirvikärpäsiä.

Keväällä tosiaan voi löytää kaikkea jännää. Sulavan lumen alta paljastuu vaikka mitä aarteita. Kuten tällainen raato. Siinä on hieno pääkallo ja luita ja kasa karvaa. En vain osaa päättää, mikä eläin se on. Oravalle kuuluvaa häntää ei näkynyt mutta karva on liian pitkää ollakseen rotan. Täytyy vielä tutkia asiaa tarkemmin. Nyt pääkallo ja luut odottavat arkistointia.

Muistakaa, että minulle saa tuoda kaikkia luita. Pidän erityisesti pääkalloista, hampaista ja kynsistä.