Seikkailu Keiturin Kivikalliolla

Pääsin viime viikonloppuna seikkailemaan Orimattilaan mahtaville kallioille, joiden nimi on Kivikallio. Kalliot sijaitsevat Orimattilan ja Kärkölän rajalla ja ne ovat Orimattilan korkein kohta. Kalliot kohoavat yli 150 metriä merenpinnan yläpuolelle ja maisema niiden laelta aukeaa yli metsien ja peltojen. Kun yritin löytää paikasta tietoa, huomasin  ettei netistä löydy siitä juurikaan juttua, vaikka se on jonkin verran suosittu retkeilypaikka. Kivikallion alueen omistaa äitini serkun puolison suku, joten sitä kautta sain tietoa paikan historiasta. Mukaan oppaaksi lähti isotätini, joka tiesi näyttää kaikki mahtavimmat paikat.

Kivikallion maisemaa värittää lukuisat teräväreunaiset kiviröykkiöt. Aluksi ihmettelin, kuinka paikkaan on voinut syntyä pirunpelto, jossa kivet ovat teräväreunaisia. Mutta sitten isotätini kertoi, että kyseessä on paikka, josta on aikoinaan louhittu irti myllynkiviä. Kaikki terävä kiviaines on louhintatyöstä syntynyttä kivijätettä. Kivikasojen päällä kävellessä kannattaa olla varovainen, sillä sammaleen peittämät kivet ovat irtonaisia.

Aluella on louhittu kalliosta myllynkiviä 1700-luvulta 1900-luvun alkuun saakka. Pian näimmekin myös puolivalmiita myllynkiviä, jotka oli hylätty paikoilleen, sillä ne olivat menneet rikki kesken louhinnan. Kaikki myllynkivet hakattiin irti käsin vasaraa ja kiiloja apuna käyttäen ja ne kuljetettiin pois hevoskyydillä. Yhden myllynkiven irrottamiseen meni yhdeltä ihmiseltä aikaa kuukauden verran. Joskus kivi halkesi tai siitä lohkesi pala irti juuri kun kivi oli lähes valmis. Siinä valui hukkaan iso työ. Kivenhakkaajan työ oli kuulemma aikoinaan suosittu homma tuossa kylässä. Louhintatöissä oli kymmeniä miehiä ja ammatissa ansaitsi hyvin. 

Tällainen myllynkivien louhintapaikka on aika harvinainen Suomessa. Kallion laadun täytyy olla tietynlainen. Kiven täytyy lohjeta siististi ja sen täytyy pitää röpelöinen pintansa myös silloin, kun sillä jauhaa jyviä myllyssä. 

Myllynkivien lisäksi kalliot kätkevät muitakin historiallisia salaisuuksia. Kalloilla sijaitsee mahtava rotko, jonka pohjalla on pikkuinen luola. Rotkossa piilotteli aikoinaan ihmisiä mm. isovihan aikaan 1700-luvulla. Myös vankikarkureita ja sotaa pakoilevia miehiä tiedetään rotkossa majailleen. Rotko aukeaa eteen aivan yllättäen ja kallionseinämä putoaa pystysuoraan alas varmaan 10 metriä. Rotko on päädystä leveydeltään vain pari metriä, joten jos ei katso tarkkaan eteensä kun kävelee kallioilla, voi epähuomiossa astua tyhjyyteen.

Kun katsot viereistä kuvaa tarkasti, voit erottaa, kuinka kuvan vasemmassa saidassa mummini katoaa juuri pusikon taakse. Voitte käyttää häntä apuna, kun päättelette rotkon kokoa.

Kapusin rotkon pohjalle tutkimaan luolaa. Rotkoon pääsee hyvin sen toiselta laidalta, sillä siellä kalliot eivät ole enää pystysuorat. Rotkon pohjalla olevassa pikku luolassa oli geokätkö. Jätimme nimemme siinä olevaan vihkoon ja jätimme pikkuisen muovipossun tilalle helmen ja korvakorun. 

Jonkin matkan päässä kallion toisella laidalla sijaitsee hieno nuotiopaikka. Äitini serkku on puolisonsa sukulaisten kanssa tehneet sinne hienot penkit, joilla kelpaa istuskella. Nuotiopaikka on pienen kallion suojassa ja kallion alla on pieni luolamainen katos, jossa voi pitää sadetta  ja säilyttää polttopuita. 

Kun teimme seikkailuretken kallioille, oli yksi kesän kuumimmista iltapäivistä. Lämpötila oli kohonnut yli 30-asteeseen ja kalliot suorastaan hohkasivat kuumuutta. Kaikkialla oli rutikuivaa ja varoin, etten tallaisi kovettunutta jäkälää ja sammalta liikaa. Varmasti kuumuudesta johtuen en nähnyt ainuttakaan käärmettä, liskoa, lintua tai muuta eläintä. Sen sijaan näin peuran jälkiä ja jätöksiä, hirven papanakasoja sekä metson vaaleanruskeita, kuivia pötkylöitä, joten elämää kallioilla kyllä riittää.



Mutta paras löytö oli ihka-aito ketun kakka! Ketun uloste on kuin koiran kakkaa, mutta valkoista ja siitä erottuu hiukan syödyn eläimen karvoja ja luita. Kun katsot alla olevaa kuvaa, erotat pikkuisia luita ja jopa pökäleestä irronneen luunpalan.

Kesän parhaimmat luontohavainnot

Olen tehnyt kesälomalla paljon retkiä ympäri Suomea. Olemme perheeni kanssa kiertäneet keskiaikaisia linnoja ja niiden raunioita ja matkan varrella olemme pysähtyneet kaikenlaisiin mielenkiintoisiin luontokohteisiin. Tässä hiukan kuvia parhaimmista jutuista!

Poikkesimme Mikkelissä ihan vain käydäksemme Kommelin luolilla. Luolat sijaitsivat keskellä metsää luontopolun varrella. Ensin kuljimme vahingossa ohi, kun emme huomanneet korkealla olevaa viittaa. Loppujen lopuksi luolille oli aika selkeä opastus - jos osasi pitää silmät auki. Kuvassa olen suurimman luolan suulla. Luola on 11 metriä syvä. Luolan alkupäässä pystyy hyvin seisomaan mutta perää kohden luola kapenee ja matalentuu. Tarinan mukaan luolassa asuu piruja ja haltioita. Hiukan aavemainen, kostea paikka se kyllä oli. Lähtiessämme pois metsästä kuului kovaa ryskettä ja minua alkoi hieman pelottaa. Kiiruhdimme nopeasti pois, joten en tiedä menikö siellä hirvi vai jokin muu iso eläin.

 

Pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan ja luokseni lennähti kaunis perhonen. Se vaikuttu väsyneeltä ja vein sen nurmikolle kukan päälle lepäämään.

Imatralla tutkimme kuivaa kosken uomaa turvakaiteiden takaa. Kosken uomaan ei saanut mennä, joten kurkistelin kauempaa, näkisinkö harvinaisia jokikirnuja. Kosken ympärille levittäytyvässä Kruununpuistossa oli mukavia pikku polkuja, joiden varrella näkyikin joitakin pikku kirnuja sekä yli sata vuotta vanhoja kallioon tehtyjä nimi- ja vuosilukukaiverruksia.  Puisto on muuten Suomen vanhin luonnonpuisto. Se on perustettu vuonna 1842. Myös kosken pohjakivissä näkyi jokikirnuja kun katsoi oikein tarkasti. Kirnut olivat tosiaan aika pieniä, ehkä 20cm halkaisijaltaan ja saman verran syviä. Tässä kuva yhdestä, joka oli kallion laella lähellä Venäjän keisarinna Katariina II:n huvimajaa. Katariina kävi ihastelemassa koskea vuonna 1772. 

Imatrankoski on padottu valtavalla padolla. Kuitenkin koski avataan ainakin kesäisin päivittäin noin tunnin ajaksi, jolloin on mahdollista seurata, kun pato aukeaa ja vesi kuohuu koskeen. Olimme kosken ylittävällä sillalla, kun pato avattiin. Näin, kuinka pieni orava juoksenteli kosken pohjalla kivillä ja pelkäsin kovasti, että se joutuu veden varaan. Kun pato avattiin, alkoikin vesi virrata hyvin hitaasti kuivaan joenuomaan. Uskon, että orava ehti hyvin kiipeämään turvaan. Pieni vedenlorina vahvistui pikku hiljaa Sibeliuksen Finlandian soidessa taustalla. Äkkiä alkoi tuulla kovaa ja vesisumu pisaroi päälleni. Veden pauhu vahvistui vahvistumistaan ja lopulta valtavat vesimassat vyöryivät pitkin koskea. Se oli todella jännittävää. Tästä kuva kuivasta koskesta ja kun vesi virtaa siitä. Ylemmässä kuvassa näkyy Katariinan huvimaja ja alemmassa kuvassa pilkottaa linnamainen Imatran valtionhotelli. Kuvista ei kuitenkaan välity kunnolla se, kuinka leveä ja syvä koski todellisuudessa on. Paikka oli todella mahtava ja aion mennä sinne vielä joskus uudelleen.

Yksi reissuistamme kohdistui Kaarinassa sijaitsevaan Kuusiston piispanlinnan raunioihin. Rauniot olivat yksi perheemme suosikeistamme. Keskiaikainen, todennäköisesti 1200-luvulla rakennettu katolisten piispojen asuttama linna ehti olla käytössä vain pari vuosisataa, kunnes Kustaa Vaasa määräsi sen purettavaksi. Kuningas ei halunnut, että katoliset saavat vahvempaa sijaa Suomessa ja siksi linnan toiminta lopetettiin ja siitä vietiin osia Turun linnaa varten. Nyt jäljellä on mahtavat rauniot, jotka ovat suojelukohde. 

Kuvassa rauniot ovat kuvattuna alhaalta päin. Raunioiden sisällä on selkeitä jäännöksiä huoneista ja portaista, linnan pihasta ja ikkuna-aukoista. Kaikkialla kasvaa ruohoa ja pientä elämää kihisee raunioiden keskellä. Kaikki on taivasalla, sillä kattoa ei ole enää jäljellä missään. 

Linnan muurista oli paikoin irronnut kiviä. Niistä lähes jokaisesta löytyi linnunpesä, jossa oli munia. Myös jonkin vesilinnun maahan tekemä pesä löytyi raunioista. Pesällä oli isoja munankuoren kappaleita.

Myös lihavia kyykäärmeitä ja pulskia sisiliskoja lepäili kivillä paistattelemassa lämmintä kesäpäivää. Kyykäärmeet olivat hiukan hankalassa paikassa raunioiden kellarikerroksessa, eikä sinne päässyt mitenkään. Jouduin siis ottamaan kuvan aika kaukaa, mutta erotat kyllä kyyn muurin juurella, kun katsot tarkasti.

Rauniot olivat tosi kiva retkikohde. Aivan raunioiden vieressä oli merenpoukama, josta olisi voinut mennä laiturilta uimaan. Paikalla oli myös grillipaikka ja wc:t. Niitä sai vapaasti käyttää. 

Mökillä vastaani tulee aina silloin tällöin pesästään lähteneitä linnunpoikasia, jotka eivät osaa vielä lentää. Tämä pikku tiainen kökötti tuossa hiekkakasan kupeessa koko päivän. Sen emot kävivät vuorotellen ruokkimassa sitä ja se kutsui niitä pienellä piipityksellä. Kun koirani meni nuuskimaan lintua liian läheltä, nosti se kovan metelin ja emot tulivat heti paikalle katsomaan. Tällaisia linnunpoikasia, joilla on jo höyhenet, ei auteta mitenkään, vaan niiden emot hoitavat niitä. Vain jos poikanen on vaarallisessa paikassa, voi sen siirtää hiukan turvallisempaan paikkaan. 

Mökillä kohtasin ensimmäistä kertaa elämässäni kiiltomadon. Oli keskiyö ja tosi hämärää, kun kävin ulkohuussissa. Jotain kimalteli kauempana rinteessä ja se näytti aivan jalokiveltä. Lähempi tarkastelu osoitti, että se on pieni hyönteinen, jonka takaruumis hohtaa valoa! Kiiltomato ei oikeasti ole mato, vaan kovakuoriainen. Naaraat houkuttelevat koiraita luokseen hohtamalla valoa. Kiiltomato ei lopettanut hohtamistaan, vaikka koskin siihen varovaisesti ja otin kuvan salamaa käyttäen. Kiiltomato on tuo pieni pötkylä mehitähden laella, huomaatkos? 

Muistatko kun kerroin, että Imatrankosken koskinäytöksessä soi Sibelius? No, kävin myös Sibeliuksen kotitalossa, Ainolassa, Järvenpäässä. Sibeliuksen talon ympärillä oli valtava, kaunis puutarha. Siellä oli kukkien lisäksi muun muassa omenapuita ja viinimarjapensaita. Näin puutarhassa käyskentelemässä fasaanikukon. 

Tässä kesässä on ollut parasta se, että olen nähnyt tosi paljon erilaisia eläimiä luonnossa. Näin auton ikkunasta hirven ja pyöräretkellä metsässä tuli vastaan peuralauma. Alkukesästä sain seurata käpytikan pesän elämää aina siitä, kun emo ruokki poikasiaan puunkoloon ja kun poikaset lähtivät pesästä ja huutelivat kovaan ääneen läheisistä puista. Tikan poikanen on iso, mutta sen värit ovat vaaleammat kuin aikuisella ja tietysti sen pystö on ihan lyhyt töpö -niin kuin linnunpoikasilla yleensä on. 

Näin myös auton ikkunasta ihanan kiiltäväturkkisen ketun ja supikoiran, joka raahusteli tien yli niin kömpelösti, että luulin sitä ensin vanhaksi terrieriksi. 

Luonnosta löysin useita erilaisia luita, mm. ison linnun pääkallon. Mummiltani sain metson mahtavan pyrstösulan. Se löytyi läheltä meidän mökkiä. Mummia muuten puri hauki jalasta kun hän oli uimassa. Tuli niin iso haava, että mummi piti viedä lääkäriin. Kesälomaa on vielä hiukan jäljellä ja saan varmasti vielä monta uutta hienoa muistoa! Kerroinko jo, että sain tädiltäni kauan toivomani vitriinin, jossa säilytän nyt kaikkia keräämiäni luita ja muita luontoaarteita? Näytän siitä joskus kuvan.