Tuntematon pieni lintu

Keväällä luonnosta voi löytää vaikka mitä yllätyksiä. Löysin pihalta aivan pikkuruisen linnun, joka oli jostain syystä hiljattain menehtynyt. Sillä oli ohut, pitkä nokka ja varpaissa poikkeuksellisen pitkät kynnet. Otin linnusta kuvia, jotta pystyisin etsimään siitä tarkemmin tietoa. Linnun hautasin maahan.

Linnun ulkomuodosta päättelin, että se on hyönteissyöjä. Pitkä, ohut nokka viittasi siihen. Mutta miksi sillä oli niin pitkät kynnet? Jos katsotte tarkkaan sen peukalon kynttä, se on todella pitkä. Lintu oli pienin lintu, mitä olen koskaan nähnyt. Kuvissa se on kämmenelläni ja minulla on pienet kädet. 

Minulla on kotona monta luontokirjaa ja viime jouluna sain lahjaksi hyvän lintukirjan. Katsoin, löytyisikö siitä löytämäni linnun kuvaa. Ja kyllä siitä löytyi. Ja samalla löytyi selitys pitkille kynsille. Lintu oli puukiipijä. Se kiipeää puuta pitkin pitkien kynsiensä avulla. Se aloittaa kiipeämisen puun rungon juurelta ja kiipeää ylemmäs puuta kierrellen. Samalla se etsii syötäväksi hämähäkkejä. Puukiipijä elää yleensä metsissä mutta saattaa tulla pihaan tiaisparven mukana. Osa puukiipijöistä muuttaa talveksi etelään, mutta osa viettää talvensa Suomessa tiaisten seurana. Pikku puukiipijä oli varmasti tullut metsästä tiaisten mukana. Talvella niitä menehtyy paljon. Harmi, että tämä kuoli juuri kun kevät oli tulossa. 

Tässä vielä pari keväistä luontokuvaa.

Viime viikonloppuna olin mökillä. Kävimme retkellä läheisellä koskella. Näin keväisin se kuohuu kovaa, sillä lumesta sulavaa vettä virtaa siinä runsaasti. Vielä koskea ympäröivä luonto oli aivan ruskeaa mutta muutamassa viikossa valkovuokot valtaavat alueen. Silloin menen sinne uudelleen. 

Retkellä eteeni lennähti pieni perhonen. Luulin sitä ensin lehdeksi ja sitten kuolleeksi, mutta se olikin juuri talvihorroksestaan herännyt perhonen, joka oli ihan kohmeessa. Auringosta huolimatta oli aika kylmä, vain pari astetta lämmintä. 

Ihanaa kun on kevät!

Revontulia, auringonpimennys ja KEVÄT!!!

Tämä viikko on ollut mahtava. Ensiksi näin elämäni ekaa kertaa revontulet! Toiseksi näin elämäni ekaa kertaa auringonpimennyksen!!! 

Viime sunnuntaina auringossa tapahtui suuri purkaus. Purkauksessa syntyneet hiukkaset tavoittivat Maan tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Seisoimme kotimme viereisellä kalliolla kymmenen jälkeen illalla ja ihmettelimme yllämme leijuvaa ihmeellistä näkyä. Taivas oli pilvetön ja täynnä tähtiä. Taivasta halkoi suoraan päidemme yläpuolella valtava, utuinen, kuin tähden muotoinen räjähdys, jonka utuiset lonkerot halkoivat taivasta äärettömyyksiin saakka. Tämä utuinen näky oli niitä auringon hiukkasia. Yhtäkkiä utu alkoi kirkastua ja muutti väriään. Taivaalle ilmestyi kirkkaan vihreä valo, joka liikkui aaltoillen hetken aikaa ja sitten katosi. Meillä Espoossa revontulet näkyivät vihreänä mutta jotkut olivat nähneet ne punaisena, keltaisena ja vaikka minkä värisenä. Yritin napata niistä kuvan, mutta pimeässä se ei onnistunut. 

Eilen, kesken koulupäivän, sain nähdä auringonpimennyksen. Kuu peitti auringosta noin 80%. Seurasimme pimennystä erilaisin välinein, mm. hitsauskypärän lasin läpi. Paljain silmin pimennystä ei saa katsoa, sillä se vahingoittaa silmiä. Lisäksi aurinko on niin kirkas, että pimennyksen voi nähdä ainoastaan oikeanlaisilla suojavälineillä. Pimennys oli hieno. En huomannut, että maisema olisi mitenkään hämärtynyt pimennyksen aikana. Sen sijaan huomasin, että tuli kylmä. Harmi, etten koskaan saa nähdä täydellistä auringonpimennystä. Sellainen kun on tulossa vasta joskus 100 vuoden kuluttua. 

Mutta nyt on KEVÄT!!! Jo viime viikolla tehtiin ensimmäiset  havainnot leskenlehdistä, sinivuokoista ja krookuksista! Eikö olekin ihmeellistä? Myös muurahaiset ovat heränneet ja joku on nähnyt jopa perhosiakin! Tämä leskenlehti löytyi tänään pajunkissojen hakureissulla. 

Tänään oli aurinkoinen mutta kirpeä päivä. Pakkasta oli pari astetta ja tuuli kovaa. Aurinko silti lämmitti ihanasti. Tällainen oli maisema pajupusikoissa. 

Kuluneen talven parhaat palat

Pari vuotta sitten oli peräkkäin kaksi todella lumista ja kylmää talvea. Muistan, kuinka lunta satoi koko ajan niin paljon, että aura-autot olivat työssä joka päivä ja rekat kuskasivat aina vain kasvavia lumikasoja pois. Kulunut talvi ei ollut sellainen. Lunta ja pakkasta oli jonkin verran, aina satunnaisesti. Välissä oli sitten lämpimämpiä jaksoja. Tänä talvena täällä Etelä-Suomessa ei juurikaan päässyt nauttimaan pulkkamäestä, luistelusta tai hiihdosta. Tuntui, että oli aika lailla syksyinen tunnelma. Pimeys tuntui jatkuvan aina ja aina vain. Nyt on kuitenkin kevät, mutta sitä ennen...

Kuluneen talven parhaat palat kuvina: 

Tammikuussa olin iltapäiväkävelyllä kotimme läheisellä meren rannalla. Pikkusisko menee edellä ja minä perässä. On lopultakin alkanut pakastaa ja meri alkaa jäätyä. Näettekö taustalla olevan valkoisen kopin laiturin päässä? Se on avantouimareille. Kopista johtaa portaat mereen. Mummi käy täällä uimassa joka viikko. 

Aurinko laskee tosi nopeasti ja alkaa jo tulla pimeää. Kello ei ole edes neljää vielä. Talvella valoisa aika on lyhyt. 

Helmikuussa kävin ruokkimassa sorsia kotimme lähellä olevalla ojalla, joka virtaa jäätymättä talvisinkin. Sanon paikkaa sorsalammeksi, sillä sinne kertyy joka talvi sadoittain sorsia. Tänä talvena paikalla oli sorsia tavanomaista vähemmän. Tämä johtuu varmasti siitä, että myös muualta löytyy sulaa vettä. 

Rohkeimmat sorsista uskaltautuivat syömään kädestäkin. Sorsien vaakutus on kovaäänistä ja kun kaikki ryntäävät syömään leipää nokat vaakutellen, on ääni kuin mahtava sorsakuoro. Tässä kuvassa ruokin sorsia yhdessä pikkusiskoni ja serkkuni kanssa. 

Lintujen talviruokinta

Lintujen talviruokintaa mökillä. Tätä herkkua kävi nokkimassa harakka ja varpunen.

Talviruokinta on monille linnuille todella tärkeää. Talvella ravintoa ei löydy luonnosta niin helposti ja ilman ihmisen apua lintuja menehtyisi talven aikana paljon. Ajattele, että esimerkiksi sinitiainen joutuu syömään moninkertaisesti oman painonsa verran, jotta selviytyisi hengissä pakkasyöstä. Suomessa talvehtii Birdlife Suomi ry:n mukaan 70 pesimälajia kun taas 170 lajia muuttaa etelään. Suomeen jää mm. punatulkkuja, tiaisia, varpusia, peippoja, tilhiä ja käpytikkoja. 

Olen useana vuotena ruokkinut lintuja kaupan valmiilla talipalloilla. Tiesitkö muuten, ettei niitä verkoissa olevia talipalloja ole turvallista käyttää sellaisenaan, vaan verkot pitää poistaa? Lintujen jalat voivat juuttua verkkoon kiinni ja ne menehtyvät. Siksi kannattaa poistaa verkot ja laittaa talipallot niille tarkoitettuun metalliseen häkkiin. 

LINNUNHERKKU

Linnuille on tosi helppoa tehdä myös itse herkkupaloja puuhun riippumaan. Tässä äidin ja minun oma ohje linnunherkkuihin: 

Tarvitset:

- isoja piparimuotteja

- kelmua

- pillin

- kookosrasvaa

- linnunsiemensekoitusta

- ripustukseen nauhaa tai nyöriä

1. Vuoraa piparimuotit kelmulla ja aseta ne tarjottimelle.

2. Täytä piparimuotit siemensekoituksella ääriään myöten täyteen.

3. Sulata kookosrasva kattilassa. 100g kookosrasvaa riittää noin 3 - 4 linnunherkkuun. Rasvan menekki riippuu kuitenkin piparimuottien koosta. Tarvittaessa voit sulattaa rasvaa lisää.

4. Valuta rasva piparimuotteihin siementen päälle. Laita rasvaa niin paljon, että piparimuotti on ääriään myöten täynnä. 

5. Leikkaa mehupillistä 5 cm pituisia paloja. Työnnä pillinpala jokaiseen linnunherkkuun siihen kohtaan, mihin haluat ripustusnauhan. Paina pilli kunnolla pohjaan saakka. 

6. Vie linnunherkut tarjottimella kylmään jähmettymään, esim. parvekkeelle tai jääkaappiin.

7. Kun rasva on kovettunut, irrota herkut piparimuoteista, poista kelmu ja vedä pillit pois. Jos pilli juuttuu linnunherkkuun, työnnä sen sisälle sukkapuikko, niin pilli irtoaa puikon mukana helposti. 

8. Kiinnitä ripustusnauha ja vie herkut linnuille tarjolle. 

Voit katsoa Birdlife Suomen sivuilta lisää monipuolista tietoa lintujen talviruokinnasta http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/talviruokinta.shtml 

Pupun hepuli

Eilen illalla katselin ikkunasta syksyisen pimeälle kotipihalle. Lipputangon juurella vaahteranlehtien päällä istui jänis. Se on ilmeisesti niitä meidän pihan keväällä syntyneitä rusakoita. Pupu nuuskutteli ilmaa ja kurotteli kaulaansa. Sitten se loikki laiskasti hiekkalaatikolle ja hyppäsi sinne sisälle hiekkalelujen seuraksi. Pupu kaivoi vimmatusti hiekkaan kuoppaa ja piehtaroi sitten kuopassa selällään. Kutsuin äidin katsomaan näkyä, kun se oli niin hassu. 

Sitten pupu vasta villiintyikin! Se otti täysillä vauhtia, hyppäsi pois hiekkalaatikosta ja kiisi kuin nuoli pihan toiselle laidalle. Pupu suorastaan lensi ees taas ristiin rastiin pihan laidalta toiselle. Se juoksi niin nopeasti, että en meinannut pysyä katseella sen perässä. Pupu juoksi iloisessa hepulissa pitkin pihaa kunnes yhdestä rapusta tuli ulos ihminen koiran kanssa. Silloin pupu pinkoi piiloon. 

Pupun vauhti oli jotain käsittämätöntä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että pieni eläin kykenee juoksemaan niin lujaa. Se oli kuin nopeutetussa filmissä. Saaliseläimenä rusakko hyötyy räjähtävän nopeasta lähdöstä ja juoksunopeudesta. Rusakko kykenee juoksemaan aika pitkän aikaa jopa 60km/h vauhtia eli yhtä lujaa kuin auto jossain maantiellä. Kuitenkaan rusakko ei ole Suomen nopein eläin. Guinessin ennätysten kirjan mukaan Suomen nopein eläin on ilmeisesti lyhyellä matkalla ilves ja pitkällä matkalla susi. Tarkkoja mittauksia ei kuitenkaan ole tehty, joten tieto on vain oletus. Mutta kettua nopeampi rusakko kuitenkin on. Maailman nopein nisäkäs on gebardi. Se kykenee juoksemaan jopa 110km/h mutta pystyy pitämään vauhdin yllä vain muutamien sekuntien ajan. 

Askolan Hiidenkirnut

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa hiidenkirnuja Askolassa. Olen käynyt siellä aikaisemminkin, mutta koska satuimme ajelemaan sillä suunnalla, halusin mennä katsomaan niitä uudelleen. Askolan hiidenkirnut ovat erityisen hienot. Esiintymä on Suomen suurin: pienellä alueella, jyrkän kallion kupeessa, on peräti 20 hiidenkirnua. Useat kirnuista ovat niin syviä, että jos ihminen putoaisi sinne, ei pääsisi kuin tikkailla pois. Suurin kirnuista on huikeat 10,3 metriä syvä ja 4,2 metriä leveä. Sen nimi on Jättiläisen kuhnepytty. Muillakin kirnuilla on hauskat nimet. Yksi kirnuista on Onnenkirnu. Sinne voi heittää kolikoita. Kolikot käytetään hiidenkirnujen hyväksi.

Ihmettelen tuossa vasemmalla olevassa kuvassa Jättiläisen kuhnepyttyä yhdessä koirani kanssa. Dora pelkää, että joutuu kirnuun. Kirnun pohjalla on vettä, eikä Dora pidä uimisesta. Viimeksi Dora oli kirnuilla ollessaan 3kk ikäinen pentu. Silloinkin sitä piti kantaa sylissä, ettei se putoaisi vahingossa kirnuun. 

Vaikka kirnun pohjalle johtavat tikkaat, ei sinne silti kannata mennä kiipeilemään. Parasta on pysyä turvakaiteiden takana.

Alla olevassa kuvassa lähestymme Jättiläisen kuhnepyttyä jyrkkiä portaita pitkin. Kirnualueella tulee olla varovainen, sillä paikka ei ole helppokulkuinen. Onneksi portaat ja kaiteet helpottavat kiipeämistä. 

Voitko kuvitella, että nuo Askolan kirnut löydettiin vasta 1950-luvulla?  Tarinan mukaan kirnut löytyivät kesällä 1950, kun Askolalainen Soini Järvelä kiipesi poikansa Jaakon kanssa Kirnukallion rinnettä ylös. Hän otti tukea pienestä kuusesta, joka irtosikin maasta juurineen. Alta paljastui sileä kalliokuoppa, joka oli hiidenkirnu. Ihmiset innostuivat kovasti löydöstä ja maa-aineksen täyttämiä kirnuja alettiin tyhjentää talkoovoimin. Urakka osoittautui kuitenkin tuolloin liian haastavaksi. Vuosia myöhemmin, kun pikku-Jaakko oli kasvanut aikuiseksi, vei hän vuonna 1964 WSOY:n pääjohtaja Yrjö A. Jäntin ja Yhtyneiden Kuvalehtien varatoimitusjohtaja Lauri Jäntin katsomaan kirnualuetta. Jäntit innostuivat kirnuista niin paljon, että järjestivät paikalle Helsingin yliopistosta maantieteen professori Veikko Okon. Professori Okko ymmärsi, että kyseessä oli hyvin harvinaislaatuinen löytö ja niinpä Yhtyneet Kuvalehdet ystävällisesti päätti kustantaa hiidenkirnujen tyhjentämisen. 

Hiidenkirnujen tyhjentämisessä oli kova urakka. Kuntalaiset osallistuivat ahkerasti talkoisiin ja yhteisvoimin kirnuista kaivettiin pois maata ja kiviä. Suurimmat kivistä piti nostaa kirnuista pois taljojen avulla. Syksyn 1964 aikana kalliosta kaivettiin esiin kahdeksan hiidenkirnua ja ne rauhoitettiin luonnonsuojelulain nojalla vielä samana vuonna. Myöhemmin kirnuja löydettiin vielä lisää. Niitä on alueella yhteensä 20.

Tässä on hieman pienempi kirnu. Sitä Dorakin uskaltaa katsoa maasta käsin. 

Kuinka hiidenkirnut ovat syntyneet:

Hiidenkirnut ovat syntyneet yli 10 000 vuotta sitten, kun jääkausi oli päättymässä. Maata peitti kilometrejä paksu mannerjää, joka liikkui hitaasti eteenpäin. Mannerjäähän syntyi railoja, joihin sulava vesi syöksyi kohisten. Tällaisia paikkoja kutsutaan jäätikkökaivoiksi. Alaspäin putoavan veden mukana kulki isoja kivenlohkareita. Ne pyörivät veden mukana jäärailoon ja jatkoivat siellä kiertävää liikettään. Hiljalleen kivenlohkareet sorvasivat kallioon ensi kuopan, joka vuosisatojen aikana laajeni ja syveni entisestään. Ja näin syntyi hiidenkirnu. Useissa hiidenkirnuissa näkyy edelleen sen pohjalla jauhinkivi, joka kirnun on muovannut.

Hiidenkirnut löytyvät osoitteesta: Hiidenkirnujentie 720, 07530 Askola. Paikalle löytää tosi hyvin. Alueella on parkkipaikka ja siitä on noin 500m kävelymatka kirnuille metsäpolkua ja kallioita pitkin. 

P.S. Ota mukaan kolikoita. Alueella vierailusta toivotaan pientä maksua lippaaseen. Rahat käytetään hiidenkirnualueen ylläpitoon.

Alla vielä kuva hiidenkivestä. Se vartioi kirnuja. Kivi on tosi iso, korkeampi kuin minä!

Seikkailu Keiturin Kivikalliolla

Pääsin viime viikonloppuna seikkailemaan Orimattilaan mahtaville kallioille, joiden nimi on Kivikallio. Kalliot sijaitsevat Orimattilan ja Kärkölän rajalla ja ne ovat Orimattilan korkein kohta. Kalliot kohoavat yli 150 metriä merenpinnan yläpuolelle ja maisema niiden laelta aukeaa yli metsien ja peltojen. Kun yritin löytää paikasta tietoa, huomasin  ettei netistä löydy siitä juurikaan juttua, vaikka se on jonkin verran suosittu retkeilypaikka. Kivikallion alueen omistaa äitini serkun puolison suku, joten sitä kautta sain tietoa paikan historiasta. Mukaan oppaaksi lähti isotätini, joka tiesi näyttää kaikki mahtavimmat paikat.

Kivikallion maisemaa värittää lukuisat teräväreunaiset kiviröykkiöt. Aluksi ihmettelin, kuinka paikkaan on voinut syntyä pirunpelto, jossa kivet ovat teräväreunaisia. Mutta sitten isotätini kertoi, että kyseessä on paikka, josta on aikoinaan louhittu irti myllynkiviä. Kaikki terävä kiviaines on louhintatyöstä syntynyttä kivijätettä. Kivikasojen päällä kävellessä kannattaa olla varovainen, sillä sammaleen peittämät kivet ovat irtonaisia.

Aluella on louhittu kalliosta myllynkiviä 1700-luvulta 1900-luvun alkuun saakka. Pian näimmekin myös puolivalmiita myllynkiviä, jotka oli hylätty paikoilleen, sillä ne olivat menneet rikki kesken louhinnan. Kaikki myllynkivet hakattiin irti käsin vasaraa ja kiiloja apuna käyttäen ja ne kuljetettiin pois hevoskyydillä. Yhden myllynkiven irrottamiseen meni yhdeltä ihmiseltä aikaa kuukauden verran. Joskus kivi halkesi tai siitä lohkesi pala irti juuri kun kivi oli lähes valmis. Siinä valui hukkaan iso työ. Kivenhakkaajan työ oli kuulemma aikoinaan suosittu homma tuossa kylässä. Louhintatöissä oli kymmeniä miehiä ja ammatissa ansaitsi hyvin. 

Tällainen myllynkivien louhintapaikka on aika harvinainen Suomessa. Kallion laadun täytyy olla tietynlainen. Kiven täytyy lohjeta siististi ja sen täytyy pitää röpelöinen pintansa myös silloin, kun sillä jauhaa jyviä myllyssä. 

Myllynkivien lisäksi kalliot kätkevät muitakin historiallisia salaisuuksia. Kalloilla sijaitsee mahtava rotko, jonka pohjalla on pikkuinen luola. Rotkossa piilotteli aikoinaan ihmisiä mm. isovihan aikaan 1700-luvulla. Myös vankikarkureita ja sotaa pakoilevia miehiä tiedetään rotkossa majailleen. Rotko aukeaa eteen aivan yllättäen ja kallionseinämä putoaa pystysuoraan alas varmaan 10 metriä. Rotko on päädystä leveydeltään vain pari metriä, joten jos ei katso tarkkaan eteensä kun kävelee kallioilla, voi epähuomiossa astua tyhjyyteen.

Kun katsot viereistä kuvaa tarkasti, voit erottaa, kuinka kuvan vasemmassa saidassa mummini katoaa juuri pusikon taakse. Voitte käyttää häntä apuna, kun päättelette rotkon kokoa.

Kapusin rotkon pohjalle tutkimaan luolaa. Rotkoon pääsee hyvin sen toiselta laidalta, sillä siellä kalliot eivät ole enää pystysuorat. Rotkon pohjalla olevassa pikku luolassa oli geokätkö. Jätimme nimemme siinä olevaan vihkoon ja jätimme pikkuisen muovipossun tilalle helmen ja korvakorun. 

Jonkin matkan päässä kallion toisella laidalla sijaitsee hieno nuotiopaikka. Äitini serkku on puolisonsa sukulaisten kanssa tehneet sinne hienot penkit, joilla kelpaa istuskella. Nuotiopaikka on pienen kallion suojassa ja kallion alla on pieni luolamainen katos, jossa voi pitää sadetta  ja säilyttää polttopuita. 

Kun teimme seikkailuretken kallioille, oli yksi kesän kuumimmista iltapäivistä. Lämpötila oli kohonnut yli 30-asteeseen ja kalliot suorastaan hohkasivat kuumuutta. Kaikkialla oli rutikuivaa ja varoin, etten tallaisi kovettunutta jäkälää ja sammalta liikaa. Varmasti kuumuudesta johtuen en nähnyt ainuttakaan käärmettä, liskoa, lintua tai muuta eläintä. Sen sijaan näin peuran jälkiä ja jätöksiä, hirven papanakasoja sekä metson vaaleanruskeita, kuivia pötkylöitä, joten elämää kallioilla kyllä riittää.



Mutta paras löytö oli ihka-aito ketun kakka! Ketun uloste on kuin koiran kakkaa, mutta valkoista ja siitä erottuu hiukan syödyn eläimen karvoja ja luita. Kun katsot alla olevaa kuvaa, erotat pikkuisia luita ja jopa pökäleestä irronneen luunpalan.