Vierailu strutsitilalla

Kävin eilen vierailulla Laurilan strutsitilalla Elimäellä. Tila sijaitsi maaseudulla aika pitkän ja mutkaisen hiekkatien varrella. Hiukan jo pelkäsin, että äiti on ajanut harhaan mutta sitten näin pellon laidalla ison aitauksen, jossa näkyi sisällä liikettä. Strutseja!!! 

Heti pihalla meidän toivotti tervetulleeksi haukullaan kolme koiraa. Jokainen niistä oli omassa aitauksessaan, joten en säikähtänyt. Tilan emäntä tuli ulos piharakennuksesta ja johdatti meidät strutsien luo.  Aitauksessa oli toistakymmentä ruskeaa strutsia. Kun tulimme aitaukselle, ne askelsivat heti luoksemme isoilla vahvoilla jaloillaan. Uteliaana ne kurottelivat kaulojaan aidan yli meitä kohti. Saimme ruokkia niitä voikukanlehdillä. Pidimme kiinni lehden toisesta päästä ja strutsit nokkivat paloja irti toisesta päästä. Lehteä ei saanut antaa niille kokonaisena, sillä hampaattomina niiden olisi ollut hankala syödä pitkää lehteä. Äiti antoi strusille pienen palan voikukanlehteä ja strutsi nokkaisi häntä sormista tosi lujaa. Se sattui mutta onneksi ei tullut haavaa. Strutsit ovat tosi voimakkaita, oikein näki, kuinka vahvoja niiden pitkät kaulat ja jalat ovat. Emme uskaltaneet silittää niitä tai koskea niihin, sillä ne halusivat nokkaista aivan kaikkea. 

Aitauksen ruskeat strutsit olivat kaikki viime kesän poikasia. Niiden höyhenet eivät vielä olleet vaihtaneet väriä. Myöhemmin naaraat muuttuvat harmaiksi ja urokset mustiksi. Löysin netistä videon, jossa on kuvattuna näiden strutsien kuoriutuminen vuosi sitten. Kannattaa katsoa! https://www.youtube.com/watch?v=bzlFwlopcUc  Strutsinpoikasen kuoriutuminen on kovan työn takana, sillä sillä ei ole munahammasta munankuoren rikkomista varten kuten linnunpoikasilla normaalisti on. Poikasen on päästävä ulos munasta jaloilla ja niskalla työntämällä. Kun strutsinpoikanen syntyy, se painaa melkein kilon ja on aivan valmis pikku lintu höyhenineen kaikkineen ja alkaa pian taapertaa jaloillaan ja etsii ruokaa. 

    Tilalla oli yksi uros ja sillä oli omassa aitauksessaan muutama naaras haaremina. Urokset ovat tosi tarkkoja reviiristään, eikä niiden lähelle saa mennä. Välissä olikin kaksi turva-aitaa, jotta vieraat eivät mene liian lähelle. Uros tepasteli mustissa höyhenissään arvokkaan näköisenä ja pörhisteli valkoisia siipisulkiaan. 

Kiinnitin huomiota strutsin jalkoihin. Ne olivat todella voimakkaat ja niissä oli kaksi varvasta. Isommassa varpaassa oli valtava koukkumainen kynsi. Luin, että jos strutsi potkaisee puolustautuakseen, voi sen potku tappaa aikuisen ihmisen. Sitä ei ole vaikea uskoa. Strutsi voi kasvaa melkein 3m korkeaksi ja painaa melkein kaksisataa kiloa. Se on valtavan suuri, eikä sitä ymmärrä, ennen kuin seisoo itse vieressä. 

Yleensä kun strutsi säikähtää, se juoksee pakoon, sillä strutsit eivät osaa lentää, eivät edes lyhyitä pyrähdyksiä. Strutsi säikähtää yleensä äkillisiä kovia ääniä ja silloin riittää, että yksi säikähtää ja juoksee pakoon ja silloin koko lauma seuraa perässä. Strutsi juoksee pitkillä jaloillaan jopa 70km/h eli todella lujaa. Se pystyy pitämään tätä juoksuvauhtia yllä jopa puoli tuntia ja harppoo koivillaan neljän metrin mittaisia jättiläismäisiä harppauksia. Strutsi onkin maailman nopein kaksijalkainen eläin!

Strutsista tulee mielee jollain tapaa dinosaurukset. Sillä on dinosaurusmaiset jalat ja dinosaurusmainen kaula ja leveä pää. Ihan tuntuu, ettei se olisi lintu lainkaan, vaan muinainen esihistoriallinen lisko! Toisaalta , linnuthan kyllä polveutuvat dinosauruksista, joten ei ihme, että niissä on samaa näköä!

Tilalla oli myytävänä erilaisia strutsituotteita, mm. erilaisia strutsinsulkatuotteita, strutsin munia (kokonaisia ja pelkkiä kuoria), strutsin lihaa ja strutsin rasvasta tehtyä saippuaa. 

Minua kiinnostivat strutsin valtavat siipisulat ja pienemmät höyhenet sekä strutsin munat. Ostin yhden ison sulan ja se maksoi 10e. Ostin myös pienen höyhenen ja se maksoi 50snt. Ostin myös tyhjän munankuoren, se maksoi 16e. Kokonainen muna sisuksineen olisi ollut 25e mutta päätimme ostaa mieluummin tyhjän munan. Saimme kuitenkin kokeilla, kuinka painava kokonainen muna oli. Se painoi 1,5kg ja vastasi kooltaan yhteensä 25 kananmunaa! Munan kuori on niin paksu, että se kestää ihmisen painon päällään. Emäntä kertoi, että kun hän tekee munakasta, hän rikkoo kuoren hakkaamalla sitä saksenkärjillä lujaa yhteen kohtaan. Sitten kun hän saa aikaan reiän, sekoittaa hän keltuaisen rikki ja ravistaa munan sisällön ulos. 

Jos minä saisin joskus oman strutsinmunan, hautoisin siitä oman strutsin! 

Laurilan strutsilitan kotisivut:  http://www.strutsitila.net/sivu9.htm. 

Eläintenpelastus on jokaisen velvollisuus

Jos näet luonnonvaraisen eläimen, joka on sairas, loukkaantunut tai muuten avun tarpeessa, pitää sitä lain mukaan auttaa. Tilanne tulee usein eteen yllättäen ja silloin on vaikea tietää, mitä pitäisi tehdä. On helpompi vain lähteä pois ja ajatella, ettei asia kuulu minulle ja että kyllä ne luonnonvaraiset eläimet pärjäävät omillaan. Ainahan niitä loukkaantuu ja kuolee luonnossa, eikä kukaan niitä auta. Mutta tämä on väärin. Luonnonvaraiset eläimet tuntevat yhtä lailla kipua, pelkoa ja hätää kuin vaikka oma rakas kissa, koira, hamsteri tai hevonen. Eli jos näet vaikkapa lokin juuttuneena jalastaan verkkoon, ketun jäävän auton tönäisemäksi, oravan raahautuvan vaikeasti eteenpäin tai sorsan, joka laahaa siipeään eikä pääse lentoon, on sitä autettava. Jos eläin on juuttunut kiinni johonkin, tulee se vapauttaa. Jos eläimestä tulee verta tai sillä on jokin raaja selvästi vaurioitunut, tulee se toimittaa eläinlääkärin hoidettavaksi. Jos eläin on todella vakavasti loukkaantunut, tulee se toimittaa lopetettavaksi, eikä jättää kitumaan. Eläinlääkäri tai poliisi hoitaa eläimen lopettamisen. 

Loukkaantunut eläin usein vastustelee ja yrittää paeta, kun sitä yrittää auttaa. Eläimen kiinnisaaminen voi olla vaikeaa ja ihminen voi loukata itsensä tai eläintä yrittäessään ottaa sitä kiinni. Eläimen kiinniottamisen tapa riippuu siitä, mikä eläin on kyseessä. Aina tulee varoa, ettei eläin pääse puremaan tai nokkaisemaan lujaa, joten kädet tulee suojata paksuilla hansikkailla. Apuna voi käyttää myös vaatetta. Kun eläimen saa kiinni, tulisi olla paikka, mihin sen laittaa säilöön. Esimerkiksi riittävän kokoinen pahvilaatikko, jossa on ilmareikiä.

Mutta harvapa meistä kulkee ulkona valmiiksi paksut hanskat ja pahvilaatikko mukana. Jos loukkaantunut eläin tulee vastaan etkä pysty ottamaan sitä itse kiinni, voit pyytää paikalle oman kunnan pelastuslaitoksen. Helsingin alueella eläintehtävät ottaa vastaan Helsingin Eläintenpelastuspalvelu, puh. (09) 310 30150. Yleisestä hätänumerosta 112 voi pyytää apua jos eläin auheuttaa vaaraa ihmisille.  

Luonnonvaraiset eläimet hoidetaan yleensä kuntoon Korkeasaaren villieläinsairaalassa tai jossain muualla Suomessa toimivassa villieläinhoitolassa. Myös kunnan eläinlääkärit voivat auttaa ja lisäksi ne ovat velvollisia hoitamaan eläimen lopettamisen maksutta. Yksityiset eläinlääkärit eivät välttämättä ota villieläimiä hoidettavaksi tai lopetettavaksi ja jos ottavatkin, ei heillä ole velvoitetta tehdä sitä ilmaiseksi. Mutta aina kannattaa kysyä lähimmältä eläinlääkäriltä, suostutaanko siellä esimerkiksi lopettamaan kärsivä villieläin maksutta. 

Lisätietoja loukkaantuneen eläimen kiinniotosta ja hoitoon toimittamisesta löydät esimerkiksi Korkeasaaren sivulta http://www.korkeasaari.fi/suojelutyo/villielainsairaala/ 

Niin kuin olette blogistani lukeneet, olen auttanut aikaisemmin useita hädänalaisia luonnonvaraisia eläimiä. Vuosi sitten vein 7 orpoa sorsanpoikasta hoitoon Korkeasaareen ja kaksi vuotta sitten toimitin pesästä pudonneen kaljun varpusenpoikasen villieläinhoitolaan. Linnunpoikasten kiinniottaminen oli helppoa, kun ne ovat niin pieniä ja söpöjä, eivätkä ne yritä nokkia. Niitä on helppo kantaa kädessä tai pahvilaatikossa tai melkein missä vain. 

Eilen kuitenkin eteeni tuli tilanne, joka vaati toimintaa mutta oli hirveän vaikea tietää, mitä tehdä. Siksi kirjoitin tuon pitkän alustuksen aiheesta, jotta jokainen meistä voisi miettiä jo valmiiksi, mitä tehdä kun kohtaa loukkaantuneen eläimen. 

Tästä se tarina alkaa.

Eilen, aikaisin aamulla, äitini oli lähdössä ulkoiluttamaan koiraa. Pihan laidalla hän kuuli jostain kauempaa kovaa rääkymistä. Hän näki pari varista hyppelevän maassa mutta ei ääni variksesta lähtenyt. Varikset riepottelivat jotain maassa makaavaa myttyä. Äiti ajatteli, että ei voi olla todellista ja juoksi äkkiä paikalle. Maassa makasi pieni rusakonpoikanen kyljellään ja se huusi rääkyvällä äänellä hädissään. Äiti hätisti varikset pois ja heti pieni rusakonpoikanen kampeutui jaloilleen ja raahautui läheisen puun juuressa olevaan onkaloon. Äiti oli niin järkyttynyt kaikesta, ettei ymmärtänyt estää pupua menemästä onkaloon. Pupun molemmat takajalat ja koko takaruumis oli nokittu niin pahoin, ettei karvaa enää ollut lainkaan, vaan pelkkä verinen nahka näkyi. Itse asiassa tilanne oli sitäkin pahempi, sillä myös nahkaa ja lihaa oli nokittu pois. Pupu oli käytönnössä puoliksi elävältä syöty ja äiti oli niin järkyttynyt, ettei tiennyt mitä tehdä.

Ensiksi äidille tuli mieleen soittaa apua paikalle mutta sitten hän huomasi jättäneensä kännykän kotiin. Paikalla ei näkynyt muita ihmisiä, joilta pyytää apua. Pupu oli pienessä onkalossaan vielä alttiina varisten hyökkäykselle, sillä sen takaruumis jäi aika lailla esille sieltä piilopaikasta. Jos äiti lähtisi paikalta, tulisivat vieressä kärkkyvät varikset heti takaisin pupun kimppuun. Äiti mietti, sitoisiko koiran puuhun ja antaisi se pitää vahtia sillä aikaa kun juoksisi itse hakemaan apua. Koiramme on kuitenkin pieni kääpiökoira, joten varikset olisivat voineet vahingoittaa sitäkin. Lopulta äiti keksi riisua takin yltään ja laittoi sen suojaksi pupu piilon päälle. Se pidättelisi variksia jonkin aikaa. 

Nopeasti äiti juoksi kotiin ja huusi minut apuun. Otimme mukaamme lapion ja lähetimme pikkusiskon hakemaan naapurin auttamaan. Naapurimme kaivoi lapiolla onkalon suuaukkoa isommaksi ja sai vedettyä pupun ulos äidin takin avulla. Pupu rimpuili ja murisi mutta käärimme sen takkiin, niin että vain pää jäi näkyviin. Siihen se rauhoittui. 

Kiiruhdimme kotiin ja äiti katsoi netistä, koska eläinlääkäri aukeaa. Siihen oli vielä tunnin verran aikaa ja äidillä oli kiire lähteä jo töihin. Mietimme taas, mitä tehdä. Äiti ajatteli, että ottaa pupun mukaansa ja vie sen työpaikkansa läheiselle eläinlääkäriasemalle heti kun se aukeaa. Mutta minä ja pikkusiskoni sanoimme, että voisimme viedä sen itse meidän omalle eläinlääkärille, jossa koirammekin aina käy. Äiti antoi meille rahaa ja neuvoi, mitä tehdä.  Laitoimme yhä takin sisällä olevan pupun koiramme kuljetusboxiin ja lähdimme kävelemään eläinlääkäriasemalle. Vaikka sen piti vielä olla kiinni, otettiin meidät silti heti sisälle. 

Eläinlääkäri tutki pienen pupun varovasti ja kertoi, että se on niin vakavasti loukkaantunut, että on armollisinta lopettaa se. Eläinlääkäri kertoi, että on antanut pupulle rauhoittavaa lääkettä, jotta se nukahtaisi. Sen jälkeen se lopetettaisiin. Eläinlääkäri lähetti meidät kotiin, eikä huolinut maksua. Olin koulusta kaksi tuntia myöhässä mutta äiti oli laittanut opettajalle viestin siitä, niin en saanut wilmaan myöhästymismerkintää. 

Illalla kävimme viemässä eläinlääkärille herkkukorin kiitokseksi siitä, että hän oli auttanut pupua parhaansa mukaan. Meillä oli pupusta iso huoli ja oli helpotus kun se pääsi kärsimyksestään. Mutta suru pupun kohtalosta on suuri. On totta, että tuollaista tapahtuu luonnossa koko ajan. Se on järkyttävää, vaikkakin luonnollista. Eläimiä syödään ja varsinkin niiden poikaset joutuvat helposti saaliiksi. 

Erityisen raskaan tästä asiasta teki se, että tunsin sen pikkupupun ennestään. Kerroinhan viime syksynä rusakkoemosta, joka imettää poikasiaan aina iltaisin keskellä meidän pihaa. Sillä emolla on taas poikaset ja ne ovat piilossa eri puolilla meidän pihaa. Olen pitänyt huolta, etteivät muut pihan lapset kiusaa poikasia ja aina iltaisin olen istunut parvekkeella kiikareiden kanssa ja odottanut, että emo tulee pihalle ja kerää poikaset yhteen. Eilen illalla sain odottaa lähes keskiyöhön, ennen kuin pupuemo tuli paikalle. Poikasia oli ennen kolme, nyt niitä loikki emon luo vain yksi.

Kuvassa rusakonpoikanen piilossa meidän pihalla pensaassa. Sillä on tosi hyvä suojaväri, jonka ansiosta se sulautuu ympäristöön täydellisesti. Sitä on vaikea havaita, kun se pysyy liikkumatta paikallaan.

Lämpimän huhtikuun luontohavaintoja

                                    Koivun hiirenkorvia kouluni pihan laidalla tänä aamuna.

Kulunut talvi oli poikkeuksellisen lämmin ja vähäluminen. Niinpä kevät onkin alkanut vauhdilla. Sulavia lumikasoja, mutaa ja tulvivia ojia ei ole ollut laikaan. Alkuun kevät alkoi hyvin kylmänä mutta nyt olemme Etelä-Suomessa saaneet nauttia jopa helteisistä päivistä ja luonto on alkanut herätä räjähdysmäisesti eloon. Viime viikonloppuna olin viettämässä pääsiäislomaa mökillä. Tässä hiukan kevään merkkejä Hämeestä.

Valkovuokot ja sinivuokot kukkivat jo täyttäpäätä. Myös voikukkia olen jo nähnyt. Samaan aikaan näiden kanssa kukkivat krookukset, tulppaanit ja narsissit. Tosi moni kasvi on alkanut kukkia hyvin samanaikaisesti. Olen kerännyt äidille jo monta kimppua valkovuokkoja.

Näin pellolla tepastelemassa kaksi kurkea. Ne kiinnostuivat minusta kovasti kuullessaan kameran räpsähtävän. Ne eivät pelänneet lainkaan, nostivat vain päänsä uteliaana pystyyn. Näin myös lammella uimassa ja pesimässä kymmeniä joutsenia. Niistä en saanut onnistunutta kuvaa mutta osalla joutsenista oli rannalla iso pesä ja niissä jo emo makasi varmaan munia hautomassa.

 Mökillä suorastaan kuhisi sammakoita. Minne tahansa meninkin, tuli iso konna vastaan laiskasti loikkien. Vaikka päivä oli helteinen, olivat konnat yhä kohmeessa. Ne oli helppo napata kämmenelle. Näin myös, että sammakot olivat jo aloittaneet kutupuuhat. Läheisellä lammella oli runsaasti sammakonkutua ja jopa tien painanteeseen syntyneessä lätäkössä oli kutua.

 Näin tavallisia sammakoita ja rupikonnia. Kovasti toivoin näkeväni myös vihreitä mölysammakoita. Luin Luonto-lehdestä, että 50 vuoden tauon jälkeen niitä on taas tavattu Suomessa. Ne pitivät aikoinaan niin mahtavaa mölyä, että ihmiset jopa ampuivat niitä päästäkseen niistä eroon. Mölysammakoiden ääntely on lehden mukaan niin karmeaa, ettei sitä millään voisi uskoa sammakon ääneksi. Tahtoisin niin joskus kuulla sitä ääntä!

Löysin mökillä myös kaikkea jännittävää. Lehtiä haravoidessa haravaan tarttui jotain outoa. Se oli kuivunut kuollut sisilisko. Harava oli katkaissut sen hännän. Otin hännän talteen mutta unohdin sen mökille suklaamunien kanssa samalle lautaselle. Soitimme mummille, että ottaa hännän talteen. Mummi parka kiljui kun löysi hännän samalta lautaselta, mistä oli juuri napostellut suklaata.

Näin myös kaksi kyykäärmettä. Ne paistattelivat päivää lämpimällä hiekkatiellä. Heti kun ne havaitsivat ihmisen lähestyvän, ne luikersivat pakoon. Toinen meni niin vikkelästi, ettei siitä ehtinyt saada kuvaa.

Kävin luontoretkellä vanhassa metsässä, joka löytyy mökkitiemme lopusta. Kuljimme mummin, serkkujen ja tätien kanssa metsästä löytyvää luontopolkua pitkin mutta matkanteko oli hiukan hankalaa. Kuvasta näetkin, miten myrsy oli kaatanut puita reitillemme. Joidenkin puiden yli kiipesimme, joidenkin ali konttasimme ja jotkut oli ihan pakko kiertää. Kevät on mielestäni parasta luontoretkiaikaa, sillä silloin ei vielä ole juurikaan hyttysiä tai hirvikärpäsiä.

Keväällä tosiaan voi löytää kaikkea jännää. Sulavan lumen alta paljastuu vaikka mitä aarteita. Kuten tällainen raato. Siinä on hieno pääkallo ja luita ja kasa karvaa. En vain osaa päättää, mikä eläin se on. Oravalle kuuluvaa häntää ei näkynyt mutta karva on liian pitkää ollakseen rotan. Täytyy vielä tutkia asiaa tarkemmin. Nyt pääkallo ja luut odottavat arkistointia.

Muistakaa, että minulle saa tuoda kaikkia luita. Pidän erityisesti pääkalloista, hampaista ja kynsistä.

Harakka

Viime kuussa minulla oli nimipäivä. Nimeni on ollut kalenterissa vasta pari vuotta ja erityisesti siksi juhlimme aina nimipäivääni. Sain äidiltä lahjaksi tämän täytetyn harakan. Olen aina toivonut omaa täytettyä eläintä ja nyt toiveeni toteutui!!! Harakka on tosi vanha, siksi sen sulat näyttävät ruskeilta, vaikka niiden kuuluisi olla valkeat. Kuvassa lintua ei ole vielä puhdistettu. Myöhemmin kiillotin sen silmät veteen kastetulla pumpulipuikolla ja niistä tuli kirkkaan säihkyvät. Sulille en osannut tehdä mitään.

Harakka on peräisin äidin työkaverilta. Harakka on ollut aikoinaan käytössä koulun biologian opetuksessa ja on varmaan 50 vuotta vanha. Harakka oli kuitenkin mennyt rikki ja päätynyt varastoon toimettomana. Äiti sai rikkinäisen harakan ja korjasi sen. Pyrstö oli irti ja se piti liimata.

Olen antanut harakalle lempinimen varis, sillä nyt kun sen valkoiset sulat eivät enää ole valkeita, tulee siitä mieleen musta-harmaa varis. Lintu sai kunniapaikan olohuoneesta pianon päältä. Nyt kaikki voivat ihailla sitä!

Hirviä ja sarvia

Olin tällä viikolla viettämässä talvilomaa mökillämme Hämeessä. Mökkikylämme metsiä oli kaadettu oikein urakalla ja tukkirekat ajoivat eestaas vieden puupinoja pois. Kävimme katsomassa kaadettua metsää lähempää ja kuljimme vanhoja traktorinjälkiä pitkin pellon laitaa. Lunta ei edelleenkään ole tullut paljoa, joten ohuella ja kovalla lumikerroksella oli helppo kulkea. Päästimme koirankin juoksemaan vapaana ja se nautti kun sai viipottaa minkä tassuista pääsi.

Löysimme pellolta useita hirven jälkiä. Siitä oli kulkenut rivissä kokonainen lauma. Laskimme, että jäljet olivat peräisin neljästä eläimestä. Jotkin sorkanjäljistä olivat pieniä ja jotkut aivan valtavan suuria. Liikkeellä oli ollut eri ikäisiä hirviä. Voit verrata jälkiä käteeni, niin huomaat miten suuria jotkin jäljistä olivat.

Suurin yllätys oli kuitenkin, että hirvet olivat jättäneet minulle yllätyksen!!! Joku niistä oli pudottanut sarvensa pellolle!!! Sarvet olivat selvästi nuoren hirven, sillä niissä oli vain kaksi haaraa. Uskoakseni sarvet olivat kuuluneet 2-vuotiaalle nuorelle hirvelle. Sarvet olivat painavat, ne tuntuivat ainakin puolen kilon painoisilta. Ne tuoksuivat aivan märälle koiralle. Seurasimme hirvien jälkiä pellon poikki aina hakkuuaukealle saakka, sillä toivoin löytäväni sarvien toisenkin puoliskon. Löysimme kuitenkin vain runsaasti kaadettujen puiden runkoja, joita hirvet olivat nälkäänsä jyrsineet. Toivon kovasti, että löytäisin joskus vielä lapiosarvetkin. Nämä nyt löytämäni olivat hankosarvet. Piirsin kuvan lapiosarvisesta hirvestä.

Hirvi  (alces alces)

Hirvi on Euroopan suurin hirvieläin. Aikuinen hirvi on noin 3m pitkä ja sen selän korkeus on 150 - 230cm. Aikuinen hirvi painaa yleensä 240 – 600 kg. Urokset ovat naaraita huomattavasti kookkaampia. Uroshirvi on nimeltään hirvisonni ja naaras on nimeltään hirvilehmä. Niiden poikanen on nimeltään vasa. Hirvi voi elää noin 10 – 18 -vuotiaaksi mutta harva hirvi elää luonnossa näin vanhaksi. Hirvikantaa nimittäin säädellään metsästyksellä, sillä jos hirviä on liikaa, ne aiheuttavat isoja tuhoja kasvaville puille ja ovat vaaraksi liikenteelle. Hirviä on Suomessa noin 80 000 ja niitä metsästetään luvanvaraisesti syyskuun lopulta joulukuun loppuun saakka. Hirven kaatolupien määrä vaihtelee vuosittain. Vuonna 2011 kaatolupia myönnettiin yli 55 000.

Hirvi elää muutoin yksinään paitsi vasojensa kanssa elävät naaraat elävät vasojensa kanssa. Talvisin hirvet voivat kerääntyä laumoiksi. Hirvi saa ensimmäisen vasansa usein 2-vuotiaana. 8 kuukauden kantoajan jälkeen touko-kesäkuussa hirvilehmä synnyttää yhden tai kaksi vasaa. Vastasyntynyt hirvenvasa painaa 10 kiloa. Joskus hirvi voi saada myös kolmosvasat. Neloset ovat erittäin harvinaisia. Hirvi imettää vasaansa neljän kuukauden ajan. Vasat seuraavat emoaan kuitenkin vielä seuraavan talven ajan, eli noin vuoden ikään saakka.

Hirven ravinto

Hirvi syö pääasiassa erilaisten puiden ja pensaiden lehtiä ja oksia. Kesäisin se syö myös heinäkasveja, vesikasveja ja suokasveja esimerkiksi ulpukoita, maitohorsmia ja kortteita. Syksyisin hirvi herkuttelee mustikoilla, puolukoilla ja muilla varpukasveilla. Joskus se saattaa suunnata myös viljapellolle herkuttelemaan. Talvisin ravintoa on tarjolla niukemmin ja hirven tulee pärjätä erilaisten puiden oksilla. Pääravinnoksi muodostuukin koivun ja männyn oksat sekä männyn neulaset, sillä niitä on Suomessa eniten tarjolla. Hirven suurinta herkkua ovat kuitenkin pihlajan, pajun ja katajan oksat. Kuusi ei hirvelle maistu kuin hätätapauksessa. Hirvi syö päivän aikana valtavasti: peräti 10 – 15 kiloa. Jos hirvilauma eksyy taimikkoon herkuttelemaan, aiheuttaa se suurta vahinkoa kasvavalle puustolle.

Hirven sarvet

Vain hirvisonneilla on sarvet. Sarvet ovat täysiluiset, eivät ontot, ja ne ovat muodoltaan joko leveät lapiosarvet tai kapeat, usein nelihaaraiset hankosarvet. Myös näiden sarvien välimuotoja esiintyy. Leveitä lapiosarvia hirvillä on eniten pohjoisilla alueilla. Sarvet uusiutuvat joka vuosi ja vanhat sarvet putoavat pois talven aikana. Vanhoilla hirvillä sarvet putoavat jo alkutalvesta, kun taas nuoremmilla ne voivat irrota vasta kevättalvella. Uudet sarvet kasvavat tilalle elo-syyskuuhun mennessä ja niiden kasvuvauhti hurja: ne voivat kasvaa jopa sentin vuorokaudessa! Kasvun aikana sarvia suojaa samettimainen nahkakerros. Kun sarvet ovat täysimittaiset, nahkakudos kuolee ja hirvi irrottaa nahan hankaamalla sarvia puiden runkoihin ja oksiin. Tässä hankaamisoperaatiossa hirven sarviin tarttuu puiden kuoresta väriä, joka sävyttää sarvet kauniin ruskeaksi.

Hirven sarvet kasvavat vuosi toisensa jälkeen aina suuremmiksi ja suuremmiksi. Suurimmillaan hirven sarvet ovat hirven ollessa 8 – 10 -vuotias, jolloin hirvi on parhaassa iässään. Täysimittaiset sarvet voivat painaa jopa yli kymmenen kiloa! Jo ensimmäisenä syksynä uroshirvenvasalle kasvaa sarven tyviosa eli ihon peittämä ruusutappi, jossa ei vielä ole sarvea. Seuraavana keväänä, kun vasa on vuoden ikäinen, saa urosvasa pienet tappisarvet, jotka putoavat seuraavana talvena. Kaksivuotiaana hirvellä on kaksihaaraiset puikkosarvet. Tyypillisesti hankasarviin kehittyy ajan myötä 4 haaraa ja lapiosarviin jopa yli 20 piikkiä. Sarvissa olevien haarojen määrä ei kuitenkaan lisäänny automaattisesti joka vuosi, joten siitä ei voi päätellä hirvisonnin ikää. Haarojen lukumäärä riippuu muun muassa ravinnon määrästä ja laadusta. Myös hirven vanhetessa sen sarvien koko alkaa pienetä ja piikkien lukumäärä huveta. Lähemmäs 20-vuotiaalla hirvellä ei välttämättä ole sarvia enää ollenkaan.

TALVI !!!

Tänä talvena talvi ei ole meinannut tulla millään. Koko ajan on vain ollut lämmintä ja satanut vettä. Ihan kuin syksy olisi jatkunut ja jatkunut ja jatkunut aina vaan. Alkoi jo kyllästyttää jatkuva pimeys ja märkyys ja mutaisuus. Ja nyt se talvi sitten tuli. Kerralla -15 astetta pakkasta. Kylmä tuli niin nopeasti yhdessä yössä että siihen on ollut vaikea tottua. Kiva kuitenkin, että luntakin tuli, vaikka tosi vähän. Nyt ei ole enää niin pimeää. Pitkälle talveen jatkunut lämmin sää ja ilman raju kylmeneminen on aiheuttanut luonnossa monenlaisia ilmiöitä. Olen lukenut niistä netistä ja Luonto-lehdestä.

Norjassa meri oli jäätynyt niin nopeasti, että kalat eivät olleet ehtineet pakoon, vaan niitä oli jäätynyt jään sisään tuhansittain. Kuvan voit katsoa täältä: http://www.nrk.no/nordland/smafisk-svomte-i-doden-1.11466122  Käyvätköhän ihmiset sahaamassa kaloja irti? Nehän ovat jäässä ja säilyvät hyvänä. Olisi sääli jos noin paljon kalaa menisi hukkaan. Niistä kannattaisi tehdä ruokaa.

Jäätyminen on aiheuttanut Suomessakin mielenkiintoisia tapahtumia. Yhdessä vielä sulassa järvessä lumi jäi erikoisesti kellumaan veden pinnalle ja näytti aivan savulta. Toisessa paikassa taas järven pintaan oli jäätynyt erikoisia röpelöisiä kekoja, kuin kukkasia. Eniten minua kuitenkin kiinnosti Espoossa löydetty hyvin harvinainen jäämuodostelma, hiusjää. Hiusjää näyttää aivan villavalta karvalta ja sitä muodostuu lahon puun runkoon kun lahottajasienestä haihtuva kosteus hiljalleen jäätyy. Se on vähän niin kuin jääpuikot mutta muodostuu tosi ohuista ja pienistä haituvista jäätä. Espoon hiusjäästä on juttu ja videota täällä: http://www.iltasanomat.fi/tiede/art-1288642287284.html 

Uusimmassa Luonto-lehdessä on myös pieni juttu hiusjäästä. Siinä hiusjäätä nimitetään haltianhiuksiksi. Tykkään siitä nimestä enemmän.

Kävin tänään lähimetsässä etsimässä hiusjäätä. Haluaisin nähdä sellaista ihan itse luonnossa! En tietenkään löytänyt kuin tavallista jäätä... Kuvasin kuitenkin äidin kanssa maahan satanutta höytyväistä lunta. Se oli kaunista. Se oli niin hienoa ja kevyttä, että sitä pystyi puhaltamaan ilmaan ja se leijaili ja kimalteli auringossa kuin jalokivet. Tuolla ihan ylimpänä oli siitä kuva. Koska en löytänyt hiusjäätä, laitan tähän kuvan pari talvea sitten löytämästäni erikoisesta jäätyneestä lumesta. Se oli tosi jännän muotoista, kuin linnun sulkia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt sellaista. 

Bioparco di Roma

Olin syyslomalla kummitätini luona Roomassa. Vaikka olikin lokakuu, oli Italiassa vielä aivan kesä. Joka päivä aurinko paistoi ja oli tosi kuuma. Kaikkialla oli aivan vihreää. Loman aikana näimme monia kuuluisia nähtävyyksiä. 2000 vuotta vanhat rakennukset olivat monet edelleen pystyssä ja ihmeellisen hyvässä kunnossa. Suosikkini olivat Colosseum ja Pantheon.

Vaikka rakennuksissa olikin paljon kivaa nähtävää, tutkin ahkerasti myös paikallisia eläimiä. Aina kun näin jotain kivaa ja halusin muidenkin katsovan, minun piti muistaa sanoa ”kato” eikä ”katso”. Katso on nimittäin italiaksi jotain tosi rumaa ja sitä sanaa ei siksi saanut sanoa.

Roomalaiset linnut olivat pääasiassa erivärisiä puluja, jotka istuivat puiden oksilla rivissä tai kököttivät parvekkeiden kaiteilla. Kerran näin kaksi kissaa makaamassa auton konepellin päällä lämpimässä. Lisäksi näin paikallisia sisiliskoja, jotka olivat erinäköisiä kuin suomalaiset sisiliskot. Niillä oli kirkkaan vihreä selkä ja ne muistuttivat pieniä leguaaneja. Ne paistattelivat auringossa ja nauttivat lämmöstä.

Kun istuimme Espanjalaisten portaiden juurella syömässä eväitä, huomasin jalkojeni alla olevan viemäriritilän alla liikettä. Siellä kipitti aika iso, ruskea hiiri. Ujutin sille kaltereiden välistä hiukan leipää ja se otti sen kädestäni. Ei mennyt kuin hetki, niin paikalle juoksi rotta, joka hyökkäsi hiiren kimppuun haluten siltä sen leivän. Hiiri antoi rotan ottaa leivän ja rotta häipyi saaliinsa kanssa pois. Annoin järkyttyneelle hiirelle uuden leivän, ison leivän, ja se otti sen ja söi sen.

 

Parhain paikka eläinten katseluun oli 100 vuotta vanha Rooman eläintarha. Olen ollut muutamassa eläintarhassa ympäri Eurooppaa ja tämä oli yksi parhaimmista. En olisi halunnut lähteä sieltä pois. Paitsi että eläintarha oli todella kaunis ja viihtyisä, siellä oli monia eläimiä, joita en ole koskaan aikaisemmin

nähnyt.  

                                   http://www.bioparco.it/english/

Siellä oli mm norsuja, kirahveja, seeproja ja virtahepoja. Kirahvit olivat todella isoja ja kauniita. Virtahevoissa oli niitä isoja ja sitten oli kääpiövirtahepoja. Seeprat olivat aivan hevosen kokoisia ja todella hienon näköisiä. Näkemäni norsu oli aika pieni, Tallinnan eläintarhassa on paljon suurempia. Ne taitavat olla eri rotuisia. Eläintarhassa oli vapaana lentäviä vihreitä papukaijoja ja riikinkukkoja, jotka tulivat kädestä syömään. Riikinkukkoja tuli ympärillemme kärkkymään oikea parvi kun söimme kahvilassa pizzaa. Niitä piti hätistellä pois, etteivät ne olisi ottaneet pöydältä mitään.

Siellä oli myös marsuja, jotka minut nähtyään tulivat heti aitauksen reunalle ja vinkuivat äänekkäästi. Luulivat varmaan saavansa ruokaa.

Eläintarhassa oli myös pohjoismaisia eläimiä: susia, karhuja ilveksiä.

Kaikkein parasta oli kuitenkin perhostalo. Siellä sai olla samassa huoneessa vapaana lentelevien jättimäisten perhosten kanssa. Perhosten siivet olivat päältäpäin kirkkaan vihreitä tai punaisia. Nurjalta puolelta ne olivat aivan ruskeaharmaita ja jotkut niistä muistuttivat muodoltaan kuivunutta lehteä. Hyvä keino naamioitua vihollisilta! Olisin voinut olla perhosten kanssa tuntikausia. Yksi perhonen laskeutui laukulleni ja lepäsi siinä hetken. Perhosille oli tehty perhosbaari, jossa ne ruokailivat. Baarissa oli ylikypsiä banaaneja ja pienissä kupeissa sokerivettä.

Toin Roomasta mukanani paljon värikkäitä linnunsulkia ja jättimäisiä käpyjä. Toin myös tammenterhoja ja kastanjoita. Yritän kasvattaa niistä mökille puita. Poimin myös muita erikoisia siemeniä puista mutta en tunnistanut niitä, ne olivat niin erikoisia. Pidän ne matkamuistona.