Jos näet luonnonvaraisen eläimen, joka on sairas, loukkaantunut tai muuten avun tarpeessa, pitää sitä lain mukaan auttaa. Tilanne tulee usein eteen yllättäen ja silloin on vaikea tietää, mitä pitäisi tehdä. On helpompi vain lähteä pois ja ajatella, ettei asia kuulu minulle ja että kyllä ne luonnonvaraiset eläimet pärjäävät omillaan. Ainahan niitä loukkaantuu ja kuolee luonnossa, eikä kukaan niitä auta. Mutta tämä on väärin. Luonnonvaraiset eläimet tuntevat yhtä lailla kipua, pelkoa ja hätää kuin vaikka oma rakas kissa, koira, hamsteri tai hevonen. Eli jos näet vaikkapa lokin juuttuneena jalastaan verkkoon, ketun jäävän auton tönäisemäksi, oravan raahautuvan vaikeasti eteenpäin tai sorsan, joka laahaa siipeään eikä pääse lentoon, on sitä autettava. Jos eläin on juuttunut kiinni johonkin, tulee se vapauttaa. Jos eläimestä tulee verta tai sillä on jokin raaja selvästi vaurioitunut, tulee se toimittaa eläinlääkärin hoidettavaksi. Jos eläin on todella vakavasti loukkaantunut, tulee se toimittaa lopetettavaksi, eikä jättää kitumaan. Eläinlääkäri tai poliisi hoitaa eläimen lopettamisen.
Loukkaantunut eläin usein vastustelee ja yrittää paeta, kun sitä yrittää auttaa. Eläimen kiinnisaaminen voi olla vaikeaa ja ihminen voi loukata itsensä tai eläintä yrittäessään ottaa sitä kiinni. Eläimen kiinniottamisen tapa riippuu siitä, mikä eläin on kyseessä. Aina tulee varoa, ettei eläin pääse puremaan tai nokkaisemaan lujaa, joten kädet tulee suojata paksuilla hansikkailla. Apuna voi käyttää myös vaatetta. Kun eläimen saa kiinni, tulisi olla paikka, mihin sen laittaa säilöön. Esimerkiksi riittävän kokoinen pahvilaatikko, jossa on ilmareikiä.
Mutta harvapa meistä kulkee ulkona valmiiksi paksut hanskat ja pahvilaatikko mukana. Jos loukkaantunut eläin tulee vastaan etkä pysty ottamaan sitä itse kiinni, voit pyytää paikalle oman kunnan pelastuslaitoksen. Helsingin alueella eläintehtävät ottaa vastaan Helsingin Eläintenpelastuspalvelu, puh. (09) 310 30150. Yleisestä hätänumerosta 112 voi pyytää apua jos eläin auheuttaa vaaraa ihmisille.
Luonnonvaraiset eläimet hoidetaan yleensä kuntoon Korkeasaaren villieläinsairaalassa tai jossain muualla Suomessa toimivassa villieläinhoitolassa. Myös kunnan eläinlääkärit voivat auttaa ja lisäksi ne ovat velvollisia hoitamaan eläimen lopettamisen maksutta. Yksityiset eläinlääkärit eivät välttämättä ota villieläimiä hoidettavaksi tai lopetettavaksi ja jos ottavatkin, ei heillä ole velvoitetta tehdä sitä ilmaiseksi. Mutta aina kannattaa kysyä lähimmältä eläinlääkäriltä, suostutaanko siellä esimerkiksi lopettamaan kärsivä villieläin maksutta.
Lisätietoja loukkaantuneen eläimen kiinniotosta ja hoitoon toimittamisesta löydät esimerkiksi Korkeasaaren sivulta http://www.korkeasaari.fi/suojelutyo/villielainsairaala/
Niin kuin olette blogistani lukeneet, olen auttanut aikaisemmin useita hädänalaisia luonnonvaraisia eläimiä. Vuosi sitten vein 7 orpoa sorsanpoikasta hoitoon Korkeasaareen ja kaksi vuotta sitten toimitin pesästä pudonneen kaljun varpusenpoikasen villieläinhoitolaan. Linnunpoikasten kiinniottaminen oli helppoa, kun ne ovat niin pieniä ja söpöjä, eivätkä ne yritä nokkia. Niitä on helppo kantaa kädessä tai pahvilaatikossa tai melkein missä vain.
Eilen kuitenkin eteeni tuli tilanne, joka vaati toimintaa mutta oli hirveän vaikea tietää, mitä tehdä. Siksi kirjoitin tuon pitkän alustuksen aiheesta, jotta jokainen meistä voisi miettiä jo valmiiksi, mitä tehdä kun kohtaa loukkaantuneen eläimen.
Tästä se tarina alkaa.
Eilen, aikaisin aamulla, äitini oli lähdössä ulkoiluttamaan koiraa. Pihan laidalla hän kuuli jostain kauempaa kovaa rääkymistä. Hän näki pari varista hyppelevän maassa mutta ei ääni variksesta lähtenyt. Varikset riepottelivat jotain maassa makaavaa myttyä. Äiti ajatteli, että ei voi olla todellista ja juoksi äkkiä paikalle. Maassa makasi pieni rusakonpoikanen kyljellään ja se huusi rääkyvällä äänellä hädissään. Äiti hätisti varikset pois ja heti pieni rusakonpoikanen kampeutui jaloilleen ja raahautui läheisen puun juuressa olevaan onkaloon. Äiti oli niin järkyttynyt kaikesta, ettei ymmärtänyt estää pupua menemästä onkaloon. Pupun molemmat takajalat ja koko takaruumis oli nokittu niin pahoin, ettei karvaa enää ollut lainkaan, vaan pelkkä verinen nahka näkyi. Itse asiassa tilanne oli sitäkin pahempi, sillä myös nahkaa ja lihaa oli nokittu pois. Pupu oli käytönnössä puoliksi elävältä syöty ja äiti oli niin järkyttynyt, ettei tiennyt mitä tehdä.
Ensiksi äidille tuli mieleen soittaa apua paikalle mutta sitten hän huomasi jättäneensä kännykän kotiin. Paikalla ei näkynyt muita ihmisiä, joilta pyytää apua. Pupu oli pienessä onkalossaan vielä alttiina varisten hyökkäykselle, sillä sen takaruumis jäi aika lailla esille sieltä piilopaikasta. Jos äiti lähtisi paikalta, tulisivat vieressä kärkkyvät varikset heti takaisin pupun kimppuun. Äiti mietti, sitoisiko koiran puuhun ja antaisi se pitää vahtia sillä aikaa kun juoksisi itse hakemaan apua. Koiramme on kuitenkin pieni kääpiökoira, joten varikset olisivat voineet vahingoittaa sitäkin. Lopulta äiti keksi riisua takin yltään ja laittoi sen suojaksi pupu piilon päälle. Se pidättelisi variksia jonkin aikaa. 
Nopeasti äiti juoksi kotiin ja huusi minut apuun. Otimme mukaamme lapion ja lähetimme pikkusiskon hakemaan naapurin auttamaan. Naapurimme kaivoi lapiolla onkalon suuaukkoa isommaksi ja sai vedettyä pupun ulos äidin takin avulla. Pupu rimpuili ja murisi mutta käärimme sen takkiin, niin että vain pää jäi näkyviin. Siihen se rauhoittui.
Kiiruhdimme kotiin ja äiti katsoi netistä, koska eläinlääkäri aukeaa. Siihen oli vielä tunnin verran aikaa ja äidillä oli kiire lähteä jo töihin. Mietimme taas, mitä tehdä. Äiti ajatteli, että ottaa pupun mukaansa ja vie sen työpaikkansa läheiselle eläinlääkäriasemalle heti kun se aukeaa. Mutta minä ja pikkusiskoni sanoimme, että voisimme viedä sen itse meidän omalle eläinlääkärille, jossa koirammekin aina käy. Äiti antoi meille rahaa ja neuvoi, mitä tehdä. Laitoimme yhä takin sisällä olevan pupun koiramme kuljetusboxiin ja lähdimme kävelemään eläinlääkäriasemalle. Vaikka sen piti vielä olla kiinni, otettiin meidät silti heti sisälle.
Eläinlääkäri tutki pienen pupun varovasti ja kertoi, että se on niin vakavasti loukkaantunut, että on armollisinta lopettaa se. Eläinlääkäri kertoi, että on antanut pupulle rauhoittavaa lääkettä, jotta se nukahtaisi. Sen jälkeen se lopetettaisiin. Eläinlääkäri lähetti meidät kotiin, eikä huolinut maksua. Olin koulusta kaksi tuntia myöhässä mutta äiti oli laittanut opettajalle viestin siitä, niin en saanut wilmaan myöhästymismerkintää.
Illalla kävimme viemässä eläinlääkärille herkkukorin kiitokseksi siitä, että hän oli auttanut pupua parhaansa mukaan. Meillä oli pupusta iso huoli ja oli helpotus kun se pääsi kärsimyksestään. Mutta suru pupun kohtalosta on suuri. On totta, että tuollaista tapahtuu luonnossa koko ajan. Se on järkyttävää, vaikkakin luonnollista. Eläimiä syödään ja varsinkin niiden poikaset joutuvat helposti saaliiksi.
Erityisen raskaan tästä asiasta teki se, että tunsin sen pikkupupun ennestään. Kerroinhan viime syksynä rusakkoemosta, joka imettää poikasiaan aina iltaisin keskellä meidän pihaa. Sillä emolla on taas poikaset ja ne ovat piilossa eri puolilla meidän pihaa. Olen pitänyt huolta, etteivät muut pihan lapset kiusaa poikasia ja aina iltaisin olen istunut parvekkeella kiikareiden kanssa ja odottanut, että emo tulee pihalle ja kerää poikaset yhteen. Eilen illalla sain odottaa lähes keskiyöhön, ennen kuin pupuemo tuli paikalle. Poikasia oli ennen kolme, nyt niitä loikki emon luo vain yksi.
Kuvassa rusakonpoikanen piilossa meidän pihalla pensaassa. Sillä on tosi hyvä suojaväri, jonka ansiosta se sulautuu ympäristöön täydellisesti. Sitä on vaikea havaita, kun se pysyy liikkumatta paikallaan.
